Madame K ja luova hulluus

2010-02-25T14:24:00.002+02:00

Ihanan viikonlopun jälkeen podenkin nyt sitten ankaraa vatsaflunssaa. Hyvä puoli on pakollinen lepo ja laihis :-)

Katsoin tänään kukkaroni kolikkopuolelle ja totesin, ettei siellä ollut edes otnan kopeekkaa. Sitten menin pohtimaan tautivuoteeni uumeniin, että mikä on otnan kopeekka. Sanonnan täytyy olla peräisin jo tsaarin ajoilta. Isoäitini käytti tuota sanontaa, äitini ja nyt minä. Ehkä se oli tuttu jo isoisoäidilleni jne. Otna saattoi olla joku venäläinen tyhjätasku, rahanväärentäjä tai muuten rahan käytöstään kuuluisa aikansa henkilö.

Entäs mitä tarkoittaa, kun joku pääsee kuin koira veräjästä? Kuinkahan moni nykyihminen on koskaan edes nähnyt veräjää. Mitä on päästä pälkähästä? Sitä en tiedä minäkään. Jos joku söi ahneesti, sanoi äitini hänen syöneen kuin anaski. Kuka tai mikä oli Anaski? Hauskoja vanhoja sanontoja on paljon. Niiden alkuperä vain on hämärtynyt.

Yllä on uusin kollaasini. Sen nimi on Uusi meri ja sen innoittajana on ollut Edith Södergranin runo Ihmeellinen meri. Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä, tuntemattomat kukat loistavat rannalla... Sen voi nähdä Galleria Ferinissä Yrjönkadulla Helsingissä 30.3.-18.4.

Ihana talvi

2010-02-18T16:19:00.003+02:00

Onpa taaskin vierähtänyt tovi tänne kirjoittamisesta. Tuo mokoma Naamakirja on tainnut viedä viestinnässäni voiton, vaikka en sielläkään rieku ihan yhäkseltäni.
Liitinpä tuohon kuvan tuoreesta kollaasistani, jonka nimi on Uskontunnustus. Se on nähtävillä yhdeksän muun teoksen kanssa Kaisaniemen katu 10, Helsingissä House-kahvilassa vielä 7.3. asti.

Vietämme varsinaista juhlaelämää ja sellaista se on ollut koko tämä kolme vuotta Keski-Suomessa. Tänään tulee toistakymmentä ystävää juhlimaan erään heistä syntymäpäiviä meille. Huomenna saamme lapsemme puolisoineen juhlimaan mieheni viisikymppisiä ja samalla vävymme synttäreitä. Taitaa täyttää 28 hän. Nautin tämmöisestä juhlimisesta, kun siihen ei liity viinaa, vaan iloa olemme löytäneet ihan selvinpäin. Yhdessä tehty hyvä ruoka, leppoisa saunominen ja kiinnostavat keskustelut sohvilla löhöten kynttilöiden valossa. Semmoisesta jää pelkästään hyvä mieli.

Talvi, talvi - ihana talvi! Taidetta löytyy pihalta alkaen kaikkialta ympäröivistä metsistä.

2009-07-19T15:21:00.002+03:00

Kuvassa kollaasini Elävää vettä.

Hellettä on pukannut jo muutaman päivän. Uimavedet ovat kutsuneet minua jopa kolme kertaa päivässä! Kirjoittaminen tänne blogiin on hidastunut, kun tuo mokoma Naamakirja vie jo aikaa tarpeeksi. Tosin en ole yhtään kertaa kutsunut sinne ketään, mutta olen vastaillut muiden kutsuihin ja vaihdellut joitain ajatuksia. Ihme ja kumma, miten moni vanha tuttu kolmenkymmenenkin vuoden takaa on ottanut yhteyttä!

Kupla-Destiny jatkaa perheenjäsenenämme oloa iloisesti. Se jatkaa myös pahoja tapojaan, eli kännyköiden varastelemista. En tiedä montako kännykkää sen uumeniin on kadonnut ja löytynyt vasta sitkeän etsinnän jälkeen ties mistä kolosta, penkin alta tai putkesta. Outoa, mutta mihinkään miihun neljästä autostamme kukaan ei ole kännyköitään tiputellut.

Jippii-kuplan kaasasi temppuilee. Käy ehkä liian rikkaalla, joten meno tahtoo välillä hyytyä. Tässä päivänä muutamana lähdin iloisesti ajelulle ystävättäreni kanssa lierihatut tuulessa lerpattaen. Jippii otti ja sammui keskelle kylää liikenneympyrään! Voi miten noloa! Onneksi löytyi heti ystävällinen herrahenkilö avukseni työntämään avokkini sivummalle. Illalla sitten hinasimme sen kotiin.

Naapurissa tehdään heinää, lehmävauvat imevät tyytyväisinä emojensa tisuja laitumella ja alpakat kisailevat, ähkivät ja sylkevät. Mutta nyt uimaan!

Kupla-ongelma

2008-09-26T09:37:00.003+03:00

Kuplista on tulossa minulle ongelma hyvää vauhtia. Niitä on yhä kaksi, umpi ja avo. Ihania ne ovat ja tuottavat paljon iloa, mutta niiden huolto, remontointi, talvisäilytys, bensakulut ja vakuutukset alkavat rassata. Kaiken kukkuraksi sain flunssan jälkioireina korvaani jumputuksen, jonka eilen tunnistin samaksi kuin Kuplan boxerimoottorin ääni! Onko minulla jo pieni Kupla päässänikin! Pieniä Kuplia minulla on jonkinmoinen joukkio työhuoneeni hyllyssä, on Kupla-kello, korvikset ja rintakorukin. Milloin tämä hullutus loppuu? Jaksan aina riemastua melkein kyyneliin asti, jos satun näkemään Kuplan maantiellä. Että voikin olla jotain noin kaunista ja nostalgista!

Oli elämys tehdä elokuussa avokuplalla retki Helsinkiin. Kaupungilla moni heilutteli iloisesti meille. Joku jopa rullasi auton ikkunan auki punaisissa liikennevaloissa ja kehui ajokkiani. Bussikuskitkin heiluttelivat. Toin mitä ilmeisemmin paljon iloa helsinkiläisille. Toteutin haaveeni saada kauniina kesäiltana ajella Bulevardilla avokillani punainen lierihattu päässä! Ah, onpahan ainakin mitä muistella vanhana!

Menipä aikaa

2008-09-24T09:38:00.003+03:00

Opinnot, työt, reissut ja Facebook hyydyttivät blogini pitkäksi aikaa. Nyt jään pois telkulta tämän kuun lopulla toistaiseksi ja toivon mukaan saan pitää hiukan lomaa, vaikkakin palkatonta.

Kesällä jouduin kriisiin maalaamiseni kanssa. Näin Keuruun konferenssissa erään nuoren taiteilijan tuoreita ja elämänmakuisia maalauksia, joissa hän oli välähdyksenomaisesti oivaltanut jotain upeaa uskostaan ja elämästään yleensä. Katselin omia abstrakteja tekeleitäni ja mietin jo pensseleiden laittamista santaan jälleen. Sitten muistin kollaasit, joita olen lapsesta lähtien tehnyt, mutta joita en ole osannut oikein pitää minään. Kollaasitekniikalla olen aina kokenut voivani sanoa sen mitä haluan. Mainosalan hommelit olivat oikeastaan saman tyylisiä töitä. En vain halua ottaa mistään enää stressiä. Inhoan tilaustöitä! Ne tappavat helposti kaiken tekemisen ilon ja vapauden jota luovuus ravinnokseen tarvitsee.

Ihana maaseutu ympärilläni valmistautuu talveen. Kauran keltaokraa upeampaa väriä tuskin on!

Hulinaelämää

2008-03-29T21:06:00.003+02:00

Oma taidekisu tässä köllöttää viimeisimmän maalaukseni vartijana. Katti käy himona litkimässä pensselinpesuvettä ja makaa sitten maalauspöydällä kupu pinkeänä. Tuo työ ja 24 muuta ovat vielä viikon näytteillä Noormarkussa Galleria Ekvistillä.

Mihin olenkaan joutunut, kun aikaa ei ole enää edes blogia kirjoittaa! Olen sotkeutunut muutamiin mielenkiintoisiin ja haastaviin keikkoihin telkkarilla sen verran tanakasti, että onpa vähällä pukata stressiä. Menetän tunteen autonomiasta siinä vaiheessa, kun minulla ei ole enää aikaa silittää pyykkejä. Nyt on välillä käynyt niin. Koetan pitää mielessäni sen tosiasian, että tämä on vain muutaman kuukauden pesti. Olen jopa opetellut sanomaan EI muutamia uusia keikkoja tarjottaessa. Outo sana!

Pääsiäinen kului Eilatissa ja Jerusalemissa. Lämmintä alkoi olla sietorajaan asti, eli 35, mutta meri oli onneksi vain 22 asteista. Koin huiman elämyksen sukeltaessani ympäri miljoonaista pikkukalojen parvea, jonka alla vaani joukoittain mielikuvituksellisen värisiä isoja kaloja. Se oli kuin suoraan jostain luontodokkarista! Marsilainen ajoi vuokraamaamme autoa sujuvasti Jerusalemin kamalissa pääsiäisruuhkissa. Täytyy hänen kunniaksen sanoa, että kyllä on miehellä lehmänhermot tuossa kohdallaan!

Destiny palasi kotiin!

2008-03-02T18:07:00.002+02:00

Hän on täällä taas! Noudimme Kupla-Destinyn (vm 1971) kotiin tänään Pohjanmaalta. Myin sen jo kertaalleen pois, mutta sain ostettua takaisin. Sitä oli kohdeltu oikein hyvin, kunnostettu ja remontoitu kunnioituksella. Olin niin iloinen, että hymyilin itsekseni melkein koko sadan kilometrin matkan. Marsilainen ajeli edellä sillä uudehkolla, persoonattomalla autollaan (jonka merkkiä en kerro) ja varmisti, että pääsin kotiin. Naapurin alpakatkin hymyilivät, kun putputtelin niiden aitauksen ohi.

kaiken alku

2008-01-28T13:26:00.001+02:00

Tässä se on - kuplakuumeen esiaste. Kymmenen vuotta tämän kuvan oton jälkeen isäni lahjoitti autonsa minulle. Annoin sille nimeksi Aasi ja pörisyttelin sillä parikymppisenä Lappia ristiin rastiin matkatöissä. Isän kuoleman jälkeen löysin tuon auton kaikki hankintahetkellä tulleet ohjeet ja paperit. Se oli ostettu Keuruulta 1970!

Muistan tuon asunkin hyvin. Olin tietoinen mustavalkoisesta tyylikkäästä väriskaalastani. Sitten tuli sosekelit ja valkoiset saapikkaat kastuivat läpimäriksi. Äiti laittoi ne illalla öljykaminan viereen kuivamaan. Aamulla ne olivat kuivaneet koppukoiksi liian kuumassa lämmössä. Itkin, sillä tyylikkyyteni katosi ruskeiden talvisaappaiden myötä. Sittemmin olen suosinut samoja värejä enemmänkin.

Ah, nostalgiaa!

Destiny tulee kotiin

2008-01-22T14:48:00.000+02:00

Destiny, Kupla, jonka kanssa koin aikoinani monet seikkailut Ruijassa ja Lapissa, tulee kotiin! Ostin sen takaisin, sillä tarvitsen yhden talviajettavankin Kuplan avokkini lisäksi. Tarkoitus oli hankkia vihdoin se unelmieni taivaansininen, mutta se saa vielä odottaa. Destiny palaa entistä ehompana, enkä luovu siitä ihan heti.

Lunta saimme eilen parin kuukauden odottelun jälkeen Keski-Suomeen. Kaipasin jo takaisin Inariin... sininen kaamos, revontulet, valkoinen lumi ja pakkaset! Oli kuin sielukin olisi saanut puhdistua - juoda kirkasta raikasta vettä eilen hiutaleiden leijuessa taloamme ympäröiville pelloille.

Näky

2007-12-17T19:07:00.000+02:00

Tässä on kissa, harmaaraidallinen maatiaiskissa. Ne jotka eivät ole sisäisen animansa kanssa sopusoinnussa, inhoavat kissoja, sillä se on liian feminiininen. Kissa pyydystää hiiriä, se nukkuu päivät, kehrää, nirsoilee ruoastaan ja tahtoo hellyyttä. Kissa on kaikista eläimistä koordinaatiokyvyltään taitavin ja sen kaikki aistit ovat äärimmilleen kehittyneet. Niin, kaikkea tätä on kissa, mutta paljon enemmänkin. Olen kolmesti saanut nähdä 15-vuotiaan Heta-kissamme sieluun. Sanat eivät ole oikea väline kertomaan näitä hämmentäviä kokemuksia, mutta yritän kuitenkin jotain siitä saada ymmärrettävään muotoon.

Eilen nostin puolihuolimattomasti kissan syliini lukiessani sähköpostejani. Se istui hassusti käsivarrellani selkä rintaani vasten ja pää melkein minun pääni tasalla. Se katseli aikansa naputteluani ja sitten se käänsi hitaasti päänsä vinosti minua kohti ja katsoi minua silmiin. Pieni, vanha eläin aivan kuin kasvoi yhtäkkiä minun kokoisekseni, isommaksikin. Sen henki oli roteva, juureva, viisas ja lempeä. Se katsoi minua ja katse oli hiukan huvittunut, hiukan säälivä. Lakkasin hengittämästä hetkeksi, pelkäsin katsoa sen vihreisiin viirusilmiin. Tilanne kesti muutaman sekunnin, kunnes aloin ottamaan silmälaseja pois, nähdäkseni kissani paremmin. Silloin lumous pikkuhiljaa katosi, kissa käänsi päänsä pois ja pieneni kissaksi.

Vanhoja kuvia

2007-11-30T21:04:00.000+02:00

Olen koko päivän selaillut kymmenittäin vanhoja valokuvia suvustani. Osan skannasin lapsilleni muistoksi. Kuvista minua katsovat kauan sitten kuolleet omaiset totisina juhla-asuissaan. Siinä on isoisä, joka kuoli pian synnyttyäni. Miksi hän ei katso kameraan? Siinä on isoäiti, joka vietti vanhainkodissa monet kivuliaat vuodet. Äitini istuu sotilasasussa olevan isänsä sylissä ja pikkuveli seisoo sohvalla isän ja äidin välissä. Tuntuu oudolta ajatella, että kannan verenperintöä heistä itsessäni.

Koetan jotenkin käsittää sukupolvien ketjun liitoskohtia. Kuinka joku ihminen on liittynyt sukuuni näennäisesti sattumanvaraisen kohtaamisen kautta. Missä isoisä tapasi isoäitini, joka oli saapunut Pielavedeltä piikomaan? He eivät olleet silloin enää ihan nuoria kumpikaan. Mikä heidät veti yhteen?

Yksin kotona kaksin

2007-11-22T20:21:00.001+02:00

Olen yksin kotona, tai kaksin kissan kanssa. Mies on Venäjällä ja sitten menee Norjaan Jippii-juoron kera. On ollut hiljaisuutta ja aikaa istua välillä sohvan nurkassa yksin. Muistelen isääni, jonka kuolemasta tuli viime kuussa vuosi.

Muisto 1.: Isä kävelee pyyhe lantioillaan saunapolkua kotiin päin. Kengät reuhottavat solmimattomina jaloissa, tukka on pystyssä ja hän on punakka ja iloinen. Kuvassa on sama sauna 40 vuotta myöhemmin hylättynä. Siellä vesi kiehui padassa, tuli rätisi kertalämmitteisessä pönttöuunissa ja talvella nurkat jäätyivät. Siellä oli päästetty lapsia, pesty pyykkiä ja vainajia, palvattu lihaa, parannettu maailmaa ilman kiirettä ja hörpätty kotikaljaa löylyjen jälkeen rappusilla.

Muisto 2.: Isä myi metsää talon ympäriltä ennen muuttoamme. Keskellä pihaa seisoi suuri mänty, jonka kylkeen ilmestyi leima. Olin 10-vuotias, mutta tiesin, ettei sitä pihapuuta olisi pitänyt kaataa. Sen takana oli lintujen ja hiirien hautausmaa. Isä oli pahoillaan. Koetin etsiä sen puun kantoa samasta pihasta, mutta en enää löytänyt sitä. Vanhassa haalistuneessa valokuvassa puu on pystyssä ja sen juurella nököttää sekarotuinen Tesi-koirani.

Muisto 3.: Isä ajoi talon pihaan uudella valkoisella Kuplavolkkarillaan. Pikku-Minien jälkeen se oli mahtava menopeli. Nousimme kylän sosiaalisessa arvoasteikolla varmaan ainakin kolme yksikköä! Äiti sanoi, että tuommoinen pahnapuhallin, mutta meni kuitenkin autokouluun. Luokkani pojat sanoivat, että sitä autoa pitää varoa, sillä se on poliisin auto ja minä olin poliisin likka.

Mielen päällä

2007-11-16T16:21:00.000+02:00

Tässä mielikuvia, kauniita ja rumia:

Ensimmäinen mielikuva kertoo ovesta vanhassa kotitalossani, jossa vietin ikävuodet 8-11 ja vuoden joskus neljävuotiaana. Talo nököttää nyt autiona pohjoishämäläisellä kylällä. Se on rakennettu pian sotien jälkeen. Ovi joka kuvassa näkyy johtaa talon yläkertaan. Ne portaat muistan monestakin syystä. Eräs syistä ovat kauniit valkoiset kesäkengät, jotka jäivät pieniksi harmikseni. Leikkasin niistä nokat pois, ja taas niillä viiletettiin menemään yksi kesä. Esittelin suutarointini tuloksia ylpeänä naapurin tytölle noilla portailla istuen.

Toinen mielikuva on pehmoinen ja arvoituksellinen. Se on kissani Heta, joka täytti syyskuussa 15 vuotta. Se tassuttelee isossa talossa hipihiljaa mitä yllättävimmissä paikoissa. Koetan päästä käsitykseen sen valintojen perusteista: Miksi se juuri tänään nukkuu päiväuniaan tässä tai tuossa tuolissa, sängyssä, lauteilla tai lauteiden alla? Miksi se ei tänään haluakaan syödä poronlihaa, joka on tähän asti ollut sen suurinta herkkua? Miksi se tahtoo tänään loputtomasti hellyyttä, mutta eilen siihen tuskin sai koskea? Kissa vain istuu nukkamatolla tassut sievässä järjestyksessä ja tuijottaa hypnoottisesti vaaleanvihreillä pedon silmillään.

Kolmas mielikuva hiukan hulestuttaa minua. Se on riekkupunainen avokuplani, jota en ole vielä saanut lämpimään talliin talvelta suojaan. Olen juuri sopinut erään kaarihallin omistajan kanssa, että Jippii-kupla saa talvehtia hänen tiloissaan, mutta odottelen pakkasen lauhtumista, jotta saisin autovanhuksen käyntiin sovinnolla. Siinä ei ole öljypohjanlämmitintä, kun se on olevinaan vain kesäauto. Sen pyöreä perä pilkistää pressutallin ovesta, eikä rättikatto ollenkaan pidä vesitipoista, joita on jäätyneenä sen pinnalla.

Erakon kämpällä

2007-10-22T20:01:00.000+03:00

Kävinpä Inarissa edesmenneen erakon kämpällä, jota paikkaa moni ei tiedä. Sain kunnian tavata kyseisen Väinämöisen vuosia sitten. Parrakas pieni mies tarttui tervehdykseen ojennettuun käteeni hiljaa kaksi käsin ja piti kättäni omissaan kauan. Hämmennyin. Jälkeen päin ajattelin, että ehkä hän ei ollut saanut koskettaa toista ihmistä vuosikausiin. Ehkä tarjosin hänelle unohtumattoman elämyksen.

Tuo yksinäinen pieni mies oli aikoinaan paennut etelästä Pohjois-Lappiin onnetonta rakkautta. Vuosia hän rakenteli omistamalleen maalle mökkejä, kotia, laavuja, linnunpönttöjä ja koirankoppeja, joista kuvassa on kolmikerroksinen keksintö. Alueella on jos jonkinlaista aitausta ja kömmänää. Yhdessä hän hioi kiviä, toisessa maalasi tauluja. Iso hirsikämppä jäi kesken, kun syöpä vei miehen. Tuttu taksikuski nouti koiran. Niin päättyi yhden ihmisen tarina.

Tie erakon mökille oli ensilumen valkaisema. Sen peittivät sadat sopulien jälkijonot, joita siellä täällä katkoi korppien siipien jäljet. Ketut olivat seurailleet sopuleita oikein joukolla ja pitäneet arvatenkin herkkuillallisia.

Eräkämpällä takkatulen loisteessa arvot asettuivat taas jotenkin kohdilleen. Pimeä oli pimeää, jää kylmää ja tuli kuumaa. Hiljaisuus voi olla niin puhdasta vain erämaassa lokakuisena yönä ensilumen jälkeen.

Kipeä rikkaus

2007-10-03T20:21:00.000+03:00

Kutsuin paikalliset Martat meille kylään pari viikkoa sitten. Marsilainen ei ensin ollut uskoa korviaan - Marttoja! Heitä saapui kolmetoista keski-ikäistä, terhakkaa naisihmistä pirtti täyteen. Kerroin poronlihan käytöstä ja tarjosin savupororullia kahvin ja sitruunatortun kera. Sain käyttää hyväkseni sitä tietoa, jota oppaana Lapissa hankin kahdenkymmenen vuoden ajan, mutta joka nyt on täällä Keski-Suomessa hyödytöntä.

Tämä on ensimmäinen syksy 24 vuoteen, etten näe Lapin ruskaa. Kaipaan maaruskan violetin, oranssin, keltaisen ja punaisen hohtavia sävyjä Ukonjärven rantatörmillä. Ikävöin Utsjoen koivuvyöhykkeen leiskuvia värejä kumpuilevilla tuntureilla. Tahtoisin nähdä revontulet tai ensilumen. Onneksi marsilaisen syyslomalla suuntaamme Inariin. Silloin on ruska jo mennyt, mutta ei se haittaa. Haastattelin suomalais-norjalais-amerikkalaista perhettä, jonka juuret ovat palasina siellä ja täällä. Niin on itsellänikin. Koin suurta iloa viime viikolla kävellessäni lapsuuteni metsissä Elämänmäessä. Tämä on rikkautta, kipeää rikkautta.

Kaurapellon kauneus

2007-09-03T18:41:00.001+03:00

Meillä oli sukukokous viikonloppuna. Lapin vuosien jälkeen tajuan yhä selvemmin juurien merkityksen minäkuvan muotoutumisessa. Setäni esitteli upeaan vanhaan aittaan kokoamaansa museota suvun vanhoista esineistä. Minua hämmästytti tarkastella kaikkea sitä menneitten sukupolvien käyttämää tavaraa, sirppejä, taikinatiinua, puhelimia, kauhoja, kenkiä, penkkejä, partahöylää, rukkeja jne. Kaikki tuo oli esi-isilleni ja äideilleni jokapäiväistä, mutta meille nyt ihmeellistä.

Etenkin muutamat vanhat puhelimet kiinnostivat minua. Mitä kummaa ovat niiden käyttäjät viestittäneet luurin toisessa päässä oleville? Mikä oli heille silloin tärkeää? Ehkä tuohon aikaan ei isommin juoruiltu, vaan sanottiin ainoastaan tärkein ilmoitusluontoisesti. Loput kirjoitettiin huolellisesti mustekynällä kauniillä käsialalla ja vietiin kirkonkylän postitoimistoon. Mustepullo ja kynä löutyivät museon ikkunalta.

Vanhalla sukutilalla on kaurapelto päärakennuksen vieressä. Niin se oli minunkin lapsuudessani. Siellä seikkailimme serkkujen kanssa lapsena ja joimme Trip-mehuja piilossa aikuisilta. Oli kuin olisin matkannut aikakoneella menneeseen, kun parin pienen pojan pellavapäät ilmestyivät kaurapellosta ohi kävellessäni. Seuraava sukupolvi on jo löytänyt meidän jalanjälkemme.

Kypsä kaurapelto on upeaa katseltavaa! Tähkät ovat kullankeltaisia, mutta juurta kohti väri muuttuu syvän okraksi. Ihailin värejä ja tunsin kypsän viljan makeahkon tuoksun yli 40 vuoden jälkeen. Tuollaiset elämykset ovat suuria lahjoja.

2007-08-19T22:35:00.000+03:00

Sateella kuulostaa siltä, kuin pisarat ropisisivat suoraan talomme lattialle. Kuulen niiden äänen ulkoa selvästi hirttä vasten, sillä eristeet eivät estä ääntä. Se on uusi, ylellinen elämys. Hellettä on piisannut ja olemme pitäneet ovia ja ikkunoita auki lähes yötä päivää. Kissa kulkee ulos ja sisään miten mielii. Se raahaa isoja pullukoita myyriä ihasteltavaksemme. Talon sisällä ryömii ja lentelee monenlaista eläjää, jotka innostuvat pelloilta ja niityiltä ihmettelemään ihmisasumusta. Mieleeni tulee renesanssiaikiaset runsautta tihkuvat maalaukset, joissa kypsyyttään halkeilevat persikat houkuttavat perhosia luokseen ja painavat pionit riiputtavat kukintojaan kaiken yllä.

- Kyselen Jumalalta, olenko jo Paratiisissa!

Tämä talo lumosi minut ensi näkemältä vuosi sitten ja lumous on säilynyt. Nautin kaikesta täällä. Olemme saaneet kaikki hassut hukkaneliötkin hyötykäyttöön niin, että juhannuksena majoitimme 20 Lapista saapunutta ystävää ilman tungosta. Öisin tosin joku kävelee tai tassuttelee korkealla ullakolla. En halua tietää mikä tai kuka se on...

Ihastelen piilutettujen, halkeilleitten hirsiseinien epätasaisuutta. Minusta on hauskaa, että sisäseinät kiemurtelevat kuin ne olisivat vapaasti ja luonnonmukaisesti halunneet kasvaa tuohon itsekseen. 190-senttinen marsilaiseni tosin kolhii edelleen päätään oviaukoissa ja haukkuu tätä kääpiöiden taloksi!

Muutamana yönä olemme valvoneet ja haltioituneina kuunnelleet joutsenten huutoa pimeyden keskeltä pikkujärvellämme. Upeampaan ääneen tuskin voi nukahtaa! Villit suuret linnut läiskyttävät siivillään vettä. En tiennyt että ne tekevät noin syksylläkin. Pian saan virittää takkaan ja puuhellaan tulet.
Tule syksy!

Avokki hurmaa

2007-08-10T13:12:00.000+03:00

Punainen avokuplani on saanut nyt kyytiä kun helteet vihdoin saapuivat. Olen nauttinut ajamisesta täysillä. Kokemus on jotain autoilun ja lentämisen väliltä! Jokaisella pitäisi olla oma avoauto! Harmi vain, että hellesäät eivät jatku ikuisesti. (ellei ilmastonmuutos etene rivakammin...)

Tuohon autoon liittyy joku kumma vapauden illuusio, jota on vaikea selvittää edes itselleenkään. Tiedän, että kyseessä on pahemman luokan harha, mutta enpä juuri ajaessani jaksa latistella kokemaani moisella faktalla. Elämä on niin arkista muutenkin, että latistukset kyllä tulevat vastaan ilman muistutuksia. Olen onnellinen tuon hassun auton hankinnasta, vaikka järkisyillä en sitä voikaan perustella. Järkisyyt ovat vain eräs laji hyviä syitä, eivät ainoa!

Kuplukkani päätyi tänään Keskisuomalaisen auto-sivuille. Hänkin on jo oppinut saman kuin ainaisemmat Kuplani, eli itse pitää remonttirahat hankkia.

Taideleirillä

2007-07-30T23:03:00.000+03:00

Vietin kolme täyteläistä päivää Hartolassa taideleirillä, jossa oli mukana myös muusikoita. Illalla nautimme jazzista, Jippii-lauluista, pianomusiikista yms. Olin käynyt biologin kanssa rajaamassa perintömetsästäni parin hehtaarin luonnonsuojelualueen samana päivänä kun leiri alkoi. Haluan nimetä tuon synkkääkin synkemmän korven mäyränpesineen ja rotkoineen isäni muistometsäksi.

Leirillä mieleni sopukoista alkoi nousta kuvia tuon metsän väreistä ja valoista, lähteestä ja poluista. Maalasin seitsemän akvarellin sarjan, johon laitoin koko isän ikäväni. Isälle juuri tuo suojeluun laittamani matsäalue oli erittäin rakas. En ole osannut itkeä isän kuolemaa, vaikka se tapahtui jo lokakuussa. Laitoin surun kuviin ja sitten tuli itkukin.

Ihmeelliset värit

2007-07-22T18:55:00.000+03:00

Illalla saunoimme naapurimme rantasaunassa toista tuntia. Marsilainen paistoi välillä makkaraa, heitti sitten löylyä ja meni taas uimaan. Voi sitä onnea, tuoksua ja värejä! Mesiangervot ja kostea ruispelto nostivat viilenevään iltaan juovuttavan vahvaa aromia. Talletin värejä muistiini seisoessani uinnin jälkeen laiturilla. Taivaalla vaihtelivat harmaan-puna-ornassit sävyt ja vesi peilasi niitä, sekä rannan tervaleppiä. Yhtäkkiä näin kaiken geometrisina kuvioina, jotka talletin akryyliväreillä paperille. Tässä on ottamani kuva tekeleestäni. Koen vahvasti, että nyt ainoastaan abstrakti taide voi välittää edes vähäisen siitä, mitä täynnä olen tämän täyteläisen ja ylipursuavan etelän luonnon keskellä.

2007-07-18T15:52:00.000+03:00

Vietin neljä päivää Ruijassa Ekkeröyllä punaisessa talossa, jonka omisti harmaapartainen herrasmies Roald. Hän on ystäväni Ingjerdin eno, kuten joka toinen poikamies tässä poikamiesten luvatussa kylässä. Enot ovat entisiä lammasfarmareita ja kalastajia, mutta nauttivat nyt eläkettä. He ovat miljonäärejä lähes jokainen. Varallisuuttaan he eivät näytä ulospäin mitenkään, mutta iltaisin he sulkeutuvat pitsiverhojen taakse selaamaan pankkikirjojaan tyytyväisinä. Elämä ei ole tuonut naista, eikä perhettä, mutta rahaa kumminkin.

Enoilla on jokaisella kissa. Kissat eivät ole mitään laihoja luikkuja, vaan muhkeita kolleja huiskuhäntineen. Ne ovat kuusivarpaisia norjalaisia metsäkissoja, joiden aika kuluu kesäisin myyräjahdissa lammaslaitumilla.

Kaksi enoista on pienikasvuisia. He jyräävät mopoautoillaan kylän ainoaa katua edes takaisin ja tervehtivät ystävällisesti turisteja. Iltaisin he istuvat ison talonsa olohuoneen pitsiverhojen suojassa ja tuijottelevat lintuvuorelle pyrkiviä matkailijoita. Muut kaikki ovat tervetulleita, mutta saksalaiset eivät. He linnoittautuivat sodan aikana Ekkeröyalle ja lähtiessään rikkoivat kaikki ikkunat.

Enojen kylän 40 000 pikkukajavaa ja sata lammasta houkuttavat vielä takaisin. Näkemiin ensi kesään Ekkeröy!

2007-06-30T09:45:00.000+03:00

Kurjaa, että joskus unelmista täytyy osata luopua. Olin haaveillut avokuplamatkasta tyttäreni kanssa halki Suomen Ruijaan asti, mutta taitaa olla viisainta taittaa matka vähän tuoreemmalla, mutta tylsällä ajokilla. Avokkini nimittäin kulkee kyllä, mutta jotenkin juhannuksen aikaan veto alkoi vähän himmetä ylämäissä. Sitäpaitsi laikka-avo ei voi olla niin tiivis, etteikö sisällä olisi aikamoinen veto vaikka rättikatto on ylhäällä. Pieni nuhanpoikanen on seurausta ahkerasta avoautoilusta. Isommalla sateella epäilen veden pääsevän parista kohtaa sisään. 1300 km avokuplalla taitaa olla liian extremeä jopa minulle.

Olen pakannut näytelmärekvisiittaa, maaleja, paperia, kitaran ja tulostanut joskus kirjoittamiani lastennäytelmiä. Pääsen Lapissa oikealle lastenleirille vetäjäksi. Moni rakas entinen kerholaiseni on ilmoittautunut mukaan ja onneksi ohjaajiakin on tulossa tarpeeksi. Mikä voisi olla tärkeämpää, kuin lapset ja nuoret!

Lähden Lappiin tänään, joten blogissani ei tapahdu mitään ennen kahdeksattatoista päivää heinäkuuta. Sen jälkeen on luvassa otoksia ihanalta Ekkeröyan kylältä Ruijasta.

Järkytys

2007-06-26T13:52:00.000+03:00

Koinpa eilen melkoisen järkytyksen retkellä Elämänmäen luonnonsuojelualueen reunamilla. Lapsuudesta muistan kuinka isän kanssa kävimme varovasti tarkkailemassa aarnimetsään, muinaisen Joldia-meren rantatörmään pesäluolia kaivaneita mäyriä. Ne ovat harmittomia pikkuotuksia, joiden liha tai nahka ei kelpaa ihmiselle. Silti joku oli käynyt peittämässä niiden koloja vanerilevyillä ja jäljistä päätellen savustanut niitä ulos. Metsästä löytyi ainakin kahden mäyrän pääkallot. Lisäksi alueelle oli kylvetty kaljapulloja ja muuta roskaa. Nämä metsästäjät eivät ainakaan ole olleet kunniaksi metsästäjien joukolle!

Kuva kertoo jotain aiheesta. Taidanpa soittaa sikäläiseen paikallislehteen ja kysyä josko saisin kirjoittaa aiheesta jutun.

Lappilaiset juhannusvieraamme olivat sitä mieltä, että juhannusyö Keski-Suomessa on kauniimpi kuin Pohjois-Lapissa, jossa yö ei tähän aikaan juuri päivästä eroa. Täytyy myöntää, että hämäryys, värit ja järven ylle kohonnut usva olivat upea kokemus.

Isä näkyy läpi

2007-06-15T22:31:00.000+03:00

Alpakat on keritty. Suloisten karvaturrien sisällä olikin laihoja, honteloita otuksia. Olen käynyt niitä joka päivä tervehtimässä ja nauranut ääneen niiden hullunkurista ulkomuotoa. Toisella puolella susiaitaa laiduntaa muutama kymmenen hereford-lehmää. Ovat osa biisonin kokoisia ja näköisiä. Katselin tuulessa lainehtivaa viljapeltoa, kauniita hirsirakennuksia, järveä ja vaaroja sen takana sanattomana. Ja nämä linnut! Muutama viikko sitten pihakuusessamme istui 17 teertä hakomassa. Kurjet ja joutsenet ovat naapureitamme. Puolikesy rusakko asuu kellarin katon alla. Onko tämä Paratiisi?

Kaikkialla on kukkia, joiden nimen äiti minulle kasviharrastajana lapsena opetti, mutta jotka olen unohtanut. Harmittaa toisaalta ja toisaalta ei. Mitä väliä sillä on tiedänkö kasveille nimen. Joku sen on keksinyt, miksen minäkin voisi keksiä niille ihan omat nimet.

Löysin vanhan valokuvan, jossa isäni komeana nuorena miehenä poseeraa uuden Skodansa kupeella. Isä! Kuva haalistuu, muisto muuntuu toiseksi, äänen sävy, katseen lämpö... Pelkään unohtamista, toisaalta haluan sitä ja kuitenkin tarraudun harvoihin todisteisiin siitä, että isä oli. Isän muisto on hajallaan siellä täällä. Rakastin, vihasin, kunnioitin ja halveksin häntä yhtä aikaa. Katselen peilistä silmiäni, jotka muistuttavat isän silmiä. Kuitenkin ne ovat ainostaan minun silmäni, mutta jotenkin isä näkyy niistä läpi.

Sweet home

2007-06-13T16:49:00.000+03:00

Onpa ollut vauhdikasta elämä viime aikoina! Pietarin jälkeen suhautin Turkkiin viikoksi ja sieltä saman tien Lappiin ja Murmanskiin Venäjälle. Nyt katselen kotoista peltomaisemaa, jonka laidalla vanha kissani on myyräjahdissa. Harakka koettaa ärsytellä kissaa ihan vieressä, mutta myyrä on vienyt katin huomion tyystin. Kissa ja lintu ovat kuin kaverukset rinnakkain heinikossa. Tämä riittää minulle nyt päivän sisällöksi. En kaipaa Pietarin, Alanian tai Murmanskin vilinää ja meteliä.

Murmansk teki taas minuun kummallisen vaikutuksen. Koko paikkaa leimaa rappio. Rumuutta riittää yltäkyllin. Matkan varrella Nikkeli ja Zapoljarnyi masensivat mielen pohjaan asti. Ihmisten keski-ikä ei liene viittäkymmentäkään ja suuri osa vauvoista syntyy sairaina. Laaksossa olevaa Nikkeliä verhosi tehtaitten savu, eikä tapettu maa jaksa antaa kasvupohjaa elämälle. Silti ihmiset ovat ystävällisiä, pukeutuvat hyvin ja harrastavat kulttuuririentoja. Outo, kakofoninen yhtälö!

Marsilainen jäi Lappiin ja sinne painelen minäkin kuun lopulla takaisin. Ajelen pohjoiseen avokuplallani. Testasin sen katon vedenpitävyyttä äsken kohtalaisessa sateessa. Ihmeekseni kyllästeaine toimii todella hienosti. Rankkasade saattaa silti tunkea sisään tietyistä rakosista, joita laikka-avossa väistämättä on.

Unelmani on ajella Varangin vuonon rantaa punaisella kuplalla, josta on katto laskettu alas. Ne värit, se avaruus, vapauden tunne ja tundran tuoksu...

Volga on kaunis auto

2007-05-23T11:11:00.000+03:00

Käväisinpä Pietarissa! Marsilainen sekä poikani vaimonsa kera olivat mukana. Pakolliset Iisakin kirkko ja Eremitaasi tuli nähtyä. Täytyy myöntää, etten ole mikään kaupunkilomailija. Kauhea ruuhka kaduilla ja metrossa söivät hermojani, mutta sen pari päivää kyllä kestin juuri ja juuri. Upeat, entisöidyt historialliset rakennukset kyllä tietysti hämmästyttivät, mutta samalla suututtivat turhalla prameudellaan. Mihin tätä on tarvittu! Täytyy lukea Venäjän historia uudelleen.

Minulle tuli Pietarissa ikävä Ruijaan, jonne onneksi taas heinäkuussa pääsen. Hetki Ekkeröyalla tunturin päällä avomeren äärellä viime heinäkuussa oli elämäni onnellisimpia. Mereltä palaavat pikkukajavat lensivät äänettä matalammalla kuin missä istuin. Ääretön Jäämeri, jängän tuoksu, hiljaisuus, värien sävyt, puhtaus, se kaikki...

Volga on kaunis auto! Sain kokemusta sisätiloistakin taksimatkoilta kaaosmaisessa liikenteessä. Sisustuksessa ei tosin ollut kummoista kehuttavaa, mutta tykkäsin korin aristokraattisen pehmeälinjaisesta muotoilusta. Kuplia ei näkynyt, kaksi Nypykkää vain. Hieno on autokanta naapurissa keskimäärin, ja kaikki niin kallista, että vain aurinkolasit raskin ostaa.

Ennen reissuun lähtöä pukkasi kauhian myrskyn täällä Keski-Suomessa. Kuplalleni kyhäämämme pressutalli lähti lentoon. Kehikko kyllä pysyi paikoillaan ankkuroinnin ansiosta, mutta pressu olisi halunnut maailmaa katsomaan. Siihen auttoi sitominen, teippaus, nippusiteet ja helman hiekoitus. Onneksi itse ajopeli ei rytäkässä naarmuttunut. Ajelinkin pienen kunniakierroksen kyläteillä seuraavana päivänä lämpimän sään kunniaksi kahden naisystäväni kera. Löysimme pienen kirkasvetisen joen, jonka rannoilla rentukat kukkivat kuin paremmassakin puutarhassa.

Marsilainen totesi, että olipa siinä avoautollinen naisenergiaa!

Turhia nippeleitä riittää

2007-05-10T19:30:00.000+03:00

No niin, pihallamme nököttää eilen löydetty ja tänään hankittu kullankeltainen vekotin, joka on joku Volvo. Marsilainen ajoi sen kotiin ja minä peesasin Golfilla (tulkoon nyt paljon parjaamani auton merkki tietoon). Myymme sen pois, mutta autoliike olisi hyvittänyt vaihdossa selvästi liian vähän.

Autoliikkeiden kiertely oli kokemus. Liikuimme pariskuntana, mutta liituraitasedät tuskin vaivaituivat minua tervehtimäänkään, vaan asettuivat selvästi palvelemaan vain marsilaistani. Ymmärrän toki, että keskimäärin miehet autoista, tai ainakin niiden tekniikasta kai enemmän ymmärtävät. No, minä tyydyin kiertelemään suurissa halleissa, joissa sadat käytetyt autot näyttivät kaikki uusilta. Miksi ne oli hylätty, myyty tai vaihdettu? Mikä meitä autonvaihtajia riivaa! Miksi perusauto ei riitä, vaan aina täytyy olla jotakin parempaa? Tein yksinäistä gallupia autojen keskellä sukkuloiden. Avasin kymmenistä pelkääjän oven, taitoin aurinkolipan alas ja siirsin meikkipeilin edessä olevan läpän pois. Kappas kummaa! Jokaisen peilin sivuun tai yläpuolelle syttyi valo! Voisiko joku kertoa, onko kukaan koskaan oikasti tarvinnut tuollaista ylellisyyttä, joka kuitenkin osaltaan nostaa auton hintaa?

Tunnelma autoliikkeiden jälkeen oli sama, joka valtasi minut Mäkkärissä, kun otin suojamuovin sisältä haarukan ja veitsen salaattia popsiakseni. Aterimet olivat vankkaa läpinäkyvää muovia, joilla olisi voinut syödä sadat samanlaiset annokset. Mutta se olivat vain kertakäyttöä varten!

Olen itsekin alistunut tähän kertakäyttökulttuuriin ja nuristen hyödynnän sitä. Linkolaa olen kuitenkin alkanut pakostakin ikääntymisen myötä ihailemaan. Mitä sitten itse teen asian kohentamiseksi: Asun ekotalossa, jossa ilmastointi pelaa kun hirren välistä tuulee, lajittelen, kompostoin, kierrätän jne. ja ajan 33 vuotta vanhalla Kuplalla. Silti se on itkettävän pientä piiperrystä kaiken muun rinnalla, millä saastutan maailmaa. Tuo Volvo on tästä näkökulmasta pistin lihassani, mutta toisaalta...

PS. Sohvakin ostettiin, että saamme kesän vierastulvan majoitettua.

Autokuumetta - taas!

2007-05-09T09:03:00.000+03:00

Jännä päivä tulossa. Olemme lähdössä Jyväskylään vaihtamaan kakkosautoamme, ei siis Kuplaa, johonkin jossa on enemmän maavaraa. Kesä kuluu pitkälti Inari-Ruija -akselilla, ja tiet ei aina siellä ole sellaisia pikipaanoja kuin tuo nykyinen nimeltämainitsematon automerkki tarvitsisi. Pohjapanssari on jo ihan ruvella.

En tiedä liekkö marsilainen taas popsinut niitä selkäsärkypillereitä, joista ennekin on tullut autokuumetta! En ole kysellyt, syystä että omakin ammu on nyt ojassa. Esitin autokuumeen villitsemälle marsilaiselle eilen, että lähdetään sitten katsomaan sitä autoa, ja samalla voisimme vilkaista uutta sohvaa "herrainhuoneeseen". Marsilainen ei voinut vastustaa sohvanostoa, kun luvassa on myös auto! Olemme siis molemmat nyt tyytyväisiä.

Mielenkiintoista on nähdä, tulemmeko illalla takaisin uudella vekottimella ja sohva peräkärryssä, vai onko tiedossa kertausharjoitus taannoiselle parikommunikaatiokurssille. Nuo taidot tahtovat unohtuilla arjen tiimellyksissä liian helposti.

Kummakseni tekaisin kolmen päivän sisällä kolme kuvaa, vai mitä geometrisiä hässäköitä nuo ovat? Tuntui mielettömän hyvältä maalata niitä ja laskeskella mittasuhteiden, sekä kylmien ja lämpimien värien toimimista ilman mitään paineita. Mistä ne tulivat? Mistä kenenkään mielikuvitus yleensäkään loihtii yhtään mitään? Siinä on jotain yliluonnollista ja jumalallista.

Elämänmäki

2007-05-06T18:18:00.000+03:00

Se, joka ei vielä ole käynyt Pohjois-Hämeessä Vilppulan Elämänmäessä, suunnatkoon sinne viikon sisällä kiireesti. Metlan suojeluksessa oleva erämaa-alue luontopolkuineen on kerrassaan elämys. Polkujen varsilta löytyy kaksi lähdettä, näköalapaikka, nelikymmenmetrisiä kuusia ja tri E. W. Lybecin maineikkaan parastolan rauniot muistomerkkeineen. Viime vuosisadan alkupuolella täällä vieraili hienostoa Englannin ja Pietarin hoveista, sekä taiteilijoita Gallen-Kallelaa myöten. Onpa Rudolf Koivukin saattanut täällä poikasena vierailla, hän kun asusti samoilla kylillä. Koivun mystiset satukuvitukset korpikuusikoiden peikoista ovatkin juuri kuin Elämänmäestä.

Elämänmäessä kukkivat nyt juuri sinivuokot valtavina, hohtavina laikkuina korpikuusikon suojissa. Sellainen sinivuokon määrä on elämys! Vietin siellä ihanan päivän ja lähtiessäni noukin mukaani muutaman kukan viedäkseni sen Vilppulan hautausmaalla Lybecin sukuhaudalle. Löysin haudan melkein sattumalta ja niin sai tämä aikanaan suuri kulttuuripersoona keväisen tervehdyksen parantolansa raunioilta.

Järkytyksekseni törmäsin samalla hautausmaalla myös sen naisen hautaan, jonka pikkutyttönä löysin kotijärvestäni hukuttautuneena. Tästä olen kertonyt jossain edellisissä blogeissani. Tuon perheettömän oudon yksineläjän hauta oli hoitamaton. Laskin haudalle yhden sinivuokon sekavin tuntein. Niin paljon pelkoa ja traumaattisia muistoja liittyy tuohon tapahtumaan. En koskaan nähnyt häntä elävänä, mutta kuoltuaan hän on vuosikymmenten aikana vaikuttanut elämääni suuresti.

Vertasin paikallislehden arkistoista löytämääni uutista hautakiven kuolinaikaan. Hän oli kadonnut kotoaan 25.10.1969, mutta kuolinpäiväksi oli merkitty vasta 28.10. Missä hän oli ollut nuo kolme päivää, mietin. Tiesikö kukaan oikeaa kuolinpäivää, sillä löysin hänen ruumiinsa vasta toista kuukautta myöhemmin.

Olen toki paljon vapautunut tuon tapahtuman aiheuttamasta vesipelosta maalaamalla vedenalaisia kuvia. Toivon, että viime rippeet olisivat kadonneet nyt, kun sain laskea sinivuokon naisen haudalle.

Elämänmäestä löytyy paljon tietoa netistä, mm. Metlan sivuilta ajo-ohjekin. www.metla.fi/metsat/vilppula/elamanmaki.htm

Vappuhuumaa

2007-05-04T14:44:00.000+03:00

Ei pitäisi varmaan julkaista kuvia itsestään, tai ainakaan naamastaan, mutta en voi nyt vastustaa kiusausta. Vappuna ajelimme marsilaisen kanssa Jyväskylään ja osallistuimme volkkaristien vappuajeluun kaupungilla. Melkein jo luulin hiukan aikaa olevani taivaassa! Että voikin olla niin paljon ihania Kuplia! Jokainen niistä oli selvästi rakastettu perheenjäsen.

Marsilaisella oli musta nahkakypärä ja minulla kirppikseltä löydetty punainen lierihattu vappukukkineen. Avokuplasta oli tietysti rättikatto alhaalla. Kadunvarsilla seisoskeli paljon ihmisiä ja kaikilla näytti olevan hauskaa, kun kymmenet Kuplat vyöryivät arvokkaasti ohi.

Saman tunnelman koin kolme vuotta sitten Nordkap-ajoissa helmikuun pakkasilla. Joku kumma yhdistävä me-henki valtasi porukan, vaikka sen kummempaa yhdistävää kuin vanha auto, ei todellisuudessa ollutkaan. Aihe on kutkuttava, mutta samalla pelottava. Mitä kaikkea historian vaiheissa ovatkaan väkijoukot saaneet aikaan pelkästä me-hengen nostatuksesta? Joukkoon kuuluminen on turvallista, mutta äly siinä joskus unohtuu.

Yllätyslöytö!

2007-04-27T17:25:00.000+03:00

Isäni kuoleman jälkeen (lokakuussa) olemme veljeni kanssa vähitellen tyhjentäneet vanhaa kotitaloamme. Viimeisin rutistus oli viime viikolla. Talo saatiin myytyä, joten kaikki vanha piti saada ulos. Olipa se homma! Kymmenien vuosien roina ja arvokkaampikin tavara oli kertynyt vinttikomeroihin. Siellä oli 13 vuotta sitten kuolleen äitinikin tavaraa, sekä mummon ja muiden edesmenneiden sukulaisten. Kuinka vaikeaa onkaan määrittää jonkin maljakon, ristipistotaulun tai kirjan arvo, kun niihin kaikkiin on lauautunut muistoja rakkaista ihmisistä ja merkityksekkäistä tapahtumista!

Isä oli säästänyt ainakin 30 vuoden ajalta kaikki maksamansa laskut ja tositteet. Tallessa oli lääkereseptit, hammaslääkärin ajanvarauskortit ja kirjeet. Ymmärsin hänen ammattinsa rikospoliisina saaneen hänet varovaiseksi yksityiselämässäänkään hävittämään mitään dokumentteja eletystä elämästä. Kaiken sälän joukosta löysin riemukseni ensimmäisen Kuplani huoltokirjan ja siihen liittyvät paperit. Esitteiden mainoslauseissa lukee mm. "Ottakaa Volkswagenistanne kaikki irti", "Herbie on täällä ja kohta talvi ja pakkaset". Käyttöohjekirjan kirjoittaja on koettanut olla vitsikäs. Arabimiestä esittävän kuvan vieressä on teksti: "Ajakaa 15 minuuttia, niin saavutte Tabukiin ja tapaatte Sadad El-Fahkiryn, ja hänen VW-huoltonsa."

Tuo valkoinen Kupla oli tuhatkaksisatanen, eli eipä tehoja juurikaan ollut. Mäet piti osata ennakoida vauhtia ottamalla. Sillä teimme kesälomareissuja petivaatteet katolle köytettynä muovin sisälle. Kuitenkin se oli auto, jonka isä lahjoitti minulle ollessani 20-vuotias. Ajoin sillä Etelä-Suomesta Norjan rajalle kahdessa päivässä, ja loppumatkasta Sevetin tienoilla näin jo pikku-ukkoja. Sen nimi oli Aasi - laiska mutta sitkeä!

Eilen kävimme 80 kilometrin lenkin Elämänmäen luonnonsuojelualueella avokillani. Vierainamme ollut pariskunta oli varautunut nahkatakein ja nahkalakein, sekä ajolasein. Olimme varmaan hupaisa seurue. Sinivuokot kukkivat hohtavana mattona korpikuusien juurella ja linnut livertelivät niin että korpi raikui. Se oli onnellinen matka.

Kylläpä tökkii

2007-04-25T21:31:00.000+03:00

Pelkään yhä tietokonettani. Kun olen yksin sen kanssa, se tökkii ja keljuilee toisinaan. Olen kiinnittänyt näppäimistöön tarralla ylimääräisen näppäimen, jossa lukee "PANIC", mutta sekään ei aina auta. Viimeksi tökki tämä Blogi-mokoma uudistusten jälkeen. Ei osannut tämä Madame rekisteröityä blogiinsa, vaikka kuinka klikkaili kaikkea mahdollista eteen aukeavaa. Sitten sain tukea Tohtori Peniltä, niin johan alkoi umpisolmut selvitä. Mitä tästä maailmasta tulisikaan ilman ystäviä! Nyt voin taas hyvillä mielin vääntää viestejä näille sivuille.

Uusi perheenjäsen, avokupla vm. 74 sai marsilaiselta nimen Rahab! Sillä on tarinansa, mutta en jaksa sitä nyt kertoa. Marsilainen on siis vihdoin hurahtanut Kupliin hänkin, eikä ihme. Kyllä tuo mustakattoinen laikka-avo tuolla työhuoneeni ikkunan alla on syötävän ihana! Jokaisella ihmisellä pitäisi olla oma Kupla!

Mutta tökki se tämän Rahabinkin kanssa tänään. Vakuutusyhtiö ei suostunut myöntämään sille laajakaskovakuutusta, koska ajokki on yli 20 vuotias. No, soitin autovahinkotarkastajan sitä ihmettelemään ja tulihan se vakuutus. Ajokkini hurmasi tarkastajankin. Hintaa jo kyseli, mutta en myy vielä. Ehkä syksyllä, ehkä myöhemmin. Autotallin puute haittaa. Joudumme tarkkailemaan säätietoja ja peittelemään ajokkiparan pressulla aina sateen uhatessa. Periaatteessa katto pitää sateen, mutta isommalla vedentulolla varmasti joku kohta falskaa.

Rahab on minun ja marsilaisen yhteinen lelu. Se hoitaa parisuhdettamme tehokkaasti. Olimme kuin vasta rakastuneet ensimmäisellä reissulla jolla otimme rättikaton pois. Hymyilemättä ei tätä leikkiä voi leikkiä.

Nimetön perheenjäsen

2007-04-09T19:28:00.000+03:00

Kuvassa ovat Destiny ja uusi nimetön avokki hetki kaupanteon jälkeen.

Nyt se on tapahtunut! Destiny-Kupla lähti maailmalle uuteen, hyvää kotiin ja uusi avoauto, Kupla tietysti sekin, odottaa kotiutumista orvon oloisena pihallamme. Marsilainen on siihen enemmän rakastunut kuin minä. Taidamme olla viidenkympin villityksen kourissa kumpikin!

Naapurin alpakat ja lehmät tuijottavat uutta Kuplaa kummissaan - jotain tuttua mutta jotain outoa. Riipii nuo valkoiset rekkarit, kun Destinyssä oli kauniit Lapinläänin mustat rekisterikilvet. Uskon, että tulemme hyvin toimeen ja ihastumme vielä toisiimme. Musta sisustus antaa aika jännän efektin silloin kun rättikatto on ylhäällä. Ostin kirpparilta punaisen lierihatun tulevia seikkailujamme varten.

Hyvästit Destinylle

2007-03-30T14:40:00.000+03:00

Olen hämmentynyt ja syyllinen. Olen aikeissa vaihtaa ihanan punaisen Destiny-Kuplani uudempaan avomallin Kuplaan. Sen omistaja haluaa umpiauton ja ihastui Destinyyni. Hän on luvannut pyhästi pitää siitä hyvää huolta ja on jo hankkinut uusia osia siihen ja suunnittelee sen maalauttamista. Laitan ehdoksi kaupoille, että minulla on oltava siihen etuosto-oikeus, mikäli sen uusi omistaja aikoo sen myydä joskus pois.

Olen jotenkin kummalla tavalla leimautunut tuohon autoressuun. Se on tuottanut puhdasta iloa ja ajonautintoa neljä vuotta. Ellei sen maalipinta olisi alkanut kuplimaan, olisin pitänyt sen ehdottomasti itselläni. Minusta ei ole sitä kunnossa pitämään, kun en osaa itse remonteerata autoja, joten on viisainta luopua siitä jotta joku muu voi laittaa sen kuntoon. 36 vuotta kunnialla palvellutta autovanhusta ei saa päästää rapistumaan.

Marsilainen näkee unia uudesta avokuplastani! Hän taitaa olla siitä enemmän innoissaan kuin minä. Tiedän ostokseni olevan monessa mielessä järjetön, mutta hällä väliä! Se on ollut unelmani jo pitkään ja kun tuollainen kaunotar tuli vastaan, en epäröi. Pääsen siitä eroon varmaan sitten kun se aika tulee. Noudamme sen kotiin ja teemme vaihtokaupat (maksan muutaman eken väliä) pääsiäisenä. Mistähän löytyisi sopivia asusteita, ajolaseja ja -hattuja yms. tyylikästä? Tämä on leikki, jota aijon leikkiä täysillä ainakin tämän kesän.

Punaisessa laikka-avossani (-74) on mustat nahkapenkit ja musta rättikatto. Oikea namupala! Kuvia on tiedossa piakkoin. Mikähän sille sopisi nimeksi?

Muistoja maitopäälärissä

2007-03-14T15:38:00.000+02:00

Kuinkahan moni vielä muistaa ajan, jolloin maitoa sai maalaistaloista hakea hinkillä tai päälärillä, kuten sitä marsilaiseni kotipuolessa Peräpohjolassa kutsutaan.

Minä muistan hämärästi sen ajan. Pakatessani isäni jäämistöä vanhassa kotitalossani, löysin vintin kätköistä äidin maitohinkin. Se oli ihme, sillä olin juuri paria päivää aikaisemmin yht´äkkiä muistanut sellaisen olleen olemassa lapsuudessani. En tiennyt, että se oli edes tallessa. Siellä se oli sahanpurun ja kuolleitten kärpäsen raatojen peitossa. Kannen tuttu kilahdus herätti kipeän kauniita muistoja...

Eikös olekin hassua, ettei ihminen useinkaan näytä ymmärtävän jonkin ajanjakson onnellisuutta, vaan haikailee jonnekin tulevaan tai menneeseen. Minäkin tässä muistelen ja kaipaan, mutta ehkä vuosien jälkeen kaipaan tätä valtavaa hirsitaloa avarine pelto- ja järvimaisemineen. Kiillotan ja syön hartaudella isoäidin hopealusiokoilla, joissa on hänen monogramminsa. Entä minun aikakauteni? Ehkä pitäisi ostaa omat hopealusikat ja kaiverruttaa niihin nimikirjaimet, jotta lastenlapsilla olisi jotain konkreettista, joka herättää kaipauksen.

Ja kuitenkin viimeinen kysymys: Miksi kenenkään pitää kaivata mihinkään? Miksi minua pitäisi kenenkään muistaa sen enempää kuin kaukaisia isoäitejänikään enää kukaan muistaa? Sainko aikaiseksi maailmassa jotain niin tärkeää, että se pitää tulevienkin tietää, tuskin.

Nyt on taas kauhea Kupla-kuume vallannut minut. Hieron kauppoja punaisesta avokuplasta. Se on tosin vain laikka-avo, mutta siinä on musta rättikatto ja mustat nahkapenkit!!! Vau! Lisää leluja siis.

Kauneuden kaipuu

2007-03-05T11:34:00.000+02:00

Ajelin Haapamäellä ristiin rastiin saamatta kyllikseni kylän arkkitehtuurin moninaisuudesta. Ovatko asukkaat koettaneet voittaa naapurinsa talojen persoonallisuudessa, vai mikä on tuon oudon paikkakunnan rakennuskannan historia? Siellä pitäisi joskus ajella kesällä polkupyörällä ajan kanssa. Kylä on suomalaisen arkkitehtuurin kokoomateos! Samaa henkeä löysin omasta pienestä lomaparatiisistani Punkaharjun Putikosta. Kumpikin paikka on rakentunut radan varteen. Putikkoa tosin leimaa iso saha enemmän kuin rautatie. Kummassakin kylässä osa upeista rakennuksista alkaa rapistua pahasti.

Noiden kahden kylän moninaiset rakennukset sisältävät tarinoita. Putikkolaisia kerran haastattelinkin ja tein kylästä ison lehtijutun muistaakseni Pellervoon. Tarinat sisälsivät pieniä viittauksia seuraaviin tarinoihin, jotka kaikki liittyivät toisiinsa, mutta joista osa oli salaisia. Näiden kylien vinttien kaari-ikkunoiden takana on pölyttymässä sukupolvien historia, vanhoja kirjeitä, hapertuneita pitsikaulusmekkoja, kopristuneita tanssikenkiä, kuluneita tarvekaluja, liitoksistaan irronneita huonekaluja, joita lähistön puusepät olivat veistäneet... toiveita, iloa, naurua, syntymää, mutta myös pettymyksiä, tuskaa ja kuolemaa. Jokaisella talolla on nimi ja tarinansa.

Pitäisikö kaikki tämä menneen maailman kauneus säilyttää? Miksi? Siksikö, että voisimme turhautuneina verrata sitä Haapamäen laidalle pykättyjen elementtikerrostalojen vastenmieliseen yksitoikkoisuuteen? Siksikö, että saisimme ruokaa mielikuvitukselle ja kauneuden kaipuulle? Pitääkö vanha säilyttää, vaikka se on epäkäytännöllistä, ja sen säilöminen vie ennestäänkin vähät rahat?

Samaa mietin kulttuurien ja pienten heimojen kohdalla. Jos joku on kuolemassa, kuinka pitkään sille/ hänelle pitää antaa tehohoitoa elämän jatkumiseksi vain elämisen vuoksi? Kysymys on mielessäni avoin. Vastaus vaihtelee sen mukaan katsooko asiaa estetiikan, etiikan vai puhtaasti käytönnöllisyyden kannalta.

Parisuhdeoppia luostarista

2007-02-19T19:32:00.000+02:00

Olimme marsilaisen kanssa opettelemassa kommunikaatiotaitoja Valamon luostarin pariviestinnän kurssilla. Kylläpä oli tehokasta! Kun aina muistaisi puhua omavastuullisesti ja kertoa niin havainnot, tulkinnat, tunteet, kuin pyrkimykset ja teotkin, niin luulisi parisuhteen kukoistavan. Mutta kun ne tunteet tahtovat viedä ylivallan ja siitä alkaa syyttely ja tulkinta toisen teoista. Oivoli voivoli! Upeaa oli myös huomata kuuden toisilleen entuudestaan vieraan pariskunnan ryhmäytyvän loistavasti vuorokaudessa, kun käsiteltävät aiheet saivat sydämet avautumaan. Eniten taisivat innostua miehet. Kipeätkin asiat saattoi jakaa ilman tuomiota. Huomasimme, ettei ole pelkästään meidän yksityisiä ongelmia, vaan samojen ongelmien kanssa taajovat monet muutkin parit. Se loi armollisen ilmapiirin.

Yhtään paria ei pitäisi päästää yhteen ilman tuollaista kommunikaatiokurssia!!! Veikkaan, että kaksi kolmesta erosta jäisi tapahtumatta.

Valamon kuusikuja oli eräs viikonlopun huippuelämyksistä. Vanhat kuuset muodostivat holvin, jonka sisällä tuoksui ja humisi. Valtavat oksat kurottivat maahan asti. Niiden suojissa olisi voinut istua piilossa pahalta maailmalta. Kuuset ovat muutenkin olleet Pohjois-Lapin männiköiden jälkeen minulle elämys.

Vedenalaisia kuvia

2007-02-13T13:20:00.000+02:00

Tämä kuva ei ole veden alta, vaan kertoo isoäidin pitsiliinan paremmasta elämästä...

Kävin taas entisellä kotikylälläni. Kuulin sukulaistädiltä, että eräs entinen leikkitoverini on töissä kylän keskustassa kaupassa. Mietin hetken, mutta rohkaisin sitten mieleni ja menin häntä tapaamaan. Olimme nähneet toisiamme viimeksi 37 vuotta sitten! Itkuhan siinä meinasi tulla kummaltakin. Istuimme pitkään kahvilla ja muistelimme. Päätimme tavata kesällä uudelleen valokuvien markeissä. Kokoamme silloin muutkin samoilla pihoilla leikkineet yhteen ja kierrämme vanhat leikkipaikat...

Muistelimme myös lapsuuteni suurimman trauman aiheuttanutta kuolemantapausta. Muuan nainen hukuttautui kotirantaamme aivan laiturimme viereen. Minä ja pikkuveljeni löysimme hänen pintaan nousseen ruumiinsa. Olin shokissa. Isä toimi kyläpolisina ja joutui työkaverinsa kanssa nostamaan naisen ylös. Hänet kuljetettiin pihamme poikki ruumisautolla pois. Siitä seurasi minulle aikuisikään asti kestänyt vesikammo. En kyennyt uimaan muutoin kuin uimahallissa. Vasta maalattuani vuosikausia naivistisia vedenalaisia maalauksia (Tienasinkin niillä mukavasti!) aloin vähitellen päästä pelostani eroon.

Leikkikaverini muisti naisella olleen vaaleanpunainen yöpaita yllään ja kädet levällään. Minä muistin hänellä olleen musta takki ja kädet ristissä rinnan päällä. Tarkemmin asiaa pohdittuamme, tajusimme, ettei leikkikaverini ollut ollenkaan tapahtumapaikalla, mutta hän oli kuvitellut kaiken. Siitä oli tullut aivan kuin oikea muisto hänen mielensä pohjalle. Miten paljon tällaista kuvitelma-muistoa minunkin päässäni on!

Muutama vuosi sitten soitin kotikyläni paikallislehden toimitukseen ja pyysin heitä penkomaan arkistoista tuon tapauksen uutisoinnin. Sieltä selvisi naisen nimi, ikä ja ammatti. Hän oli ollut hiljainen yksineläjä, outo ja perheetön. Vain minä olen muistanut häntä jatkuvasti - pelolla, kauhulla ja vedenalaisilla maalauksilla!

Nyt se riesan teki

2007-01-20T21:36:00.000+02:00

Lunta saimme vihdoin tänne Keski-Suomeenkin! Kyllä onkin välillä ollut takaisin Lappiin ikävä, kun rännässä ja kurassa on saanut rämpiä. Tänään oli -17 astetta pakkasta ja kirkas auringon paiste. Meillä oli vieraita ja söimme Inarista tuotua ja täällä käristettyä poronkäristystä. Nam! Aurinko paistaa tillitti ikkunasta silmiini koko ruokailun ajan niin, että sain päänsäryn. Täytyy vaan todeta, että kyllä se tuosta auringosta nyt riesan teki! Näin sanoi entinen Lapin ukko kun aurinko kolmen kuukauden kaamoksen jälkeen paistoi matalalta silmiin.

Kupla-Destiny on jääkuoren alla pihalla. Olen käynyt kylällä (vai onko se kaupunki?) sillä auton mallia näyttämässä jonkun kerran. Jotkut hymyilee iloisesti nähdessään punaisen Lumikuningattareni. Pelkääjän ovi vain ei välillä halua mennä kiinni, eivätkä jarrutkaan aina heti tottele. Turvavyö sanoi irti 36-vuotisen työsopimuksensa viime viikolla. Ukkoni, se marsilainen siis, löysi vanhan nahkaisen lentäjänlakkinsa ja ajaa se päässään koulumatkojaan Kuplalla. Voi että on hauskan näköistä!

Haluan yhä enemmän arjen pikkuhauskuutta elämääni. Se on ilmeisesti vain näkökulmakysymys. Komiikkaa löytyy kyllä, kunhan osaa sen tunnistaa. Kupla tuo sitä rutkasti. Jokaisella masentuneella tai muuten ilottomalla pitäisi olla oma Kupla!

Puolitodellisuus

2007-01-07T20:15:00.000+02:00

Elän jonkinlaisessa puolitodellisuudessa. Isäni lokakuinen kuolema laukaisi monenlaisia lapsuusmuistoja ja reilu kuukausi sitten tapahtunut muutto takaisin lapsuusmaisemien äärelle on singonnut minut jonnekin nykyisyyden ja menneisyyden puoliväliin.

Tein listan kaikista paikoista, joissa haluan vierailla täällä Keski-Suomessa ja Pohjois-Hämeessä. Ne ovat minulle vahvojen muistojen seutuja monella tavalla. Naapurin lehmien tuoksu on suorastaan kuin huumetta! Muistoista nousevat kaikki ne kopeliinit tupien seiniltä, vesiämpärit kauhoiheen, leivinuunit ja taikinatiinut, riihet, heinäladot ja navetoiden vintit, maitohuoneet, tonkat ja Tummeli-voiteet, sekä kuolleet kärpäset kiekuraisiin paperirulliin takertuneina. Muistan miltä lehmän maidon sihahtaminen kuulosti, kun se käsin lypsettäessä kipakasti osui ämpärin seinämiin. Muistan miten pienet vasikat imivät sormiani ahnaasti maitotilkan toivossa. Entäs kirpeäksi hapatettu, kotona leivottu ohut reikäleipä! Muistan, kuinka se ihanuudessaan ylsi karamellienkin yli. Tuoksuista himoan kypsyvän viljapellon makeaa aromia, tai Kamferi-tippojen eteeristä uhoa. Sian ihralla voideltu puuhellan musta kansi nostatti ilmaan aistittavaksi silkkaa turvallisuutta! Ja tämän hirsitalomme karkeasti veistetyt massiiviset hirret! Kunnioitan niistä jokaista.

Nyt olen taas takaisin kaiken tämän keskellä - enkä kuitenkaan ole. Lapsuuteni maalaiselämä on enää vain pääni sisällä, ja kuitenkin jotain siitä on yhä täällä, näiden unohdettujen kylien ja vanhojen maalaistalojen kätköissä. En saa siitä enää otetta, muisto kirkastuu sekunniksi tuoksuista, kuusimetsän hämäryydestä, mutta katoaa saman tien.

Naapurit osoittelevat mustia riihiään ja kartanon kokoisten asuinrakennustensa kivijalkoihin hakattuja vuosilukuja. Tarinaa irtoaa isoon vihaan asti joka sukupolvesta. Kaikki he ovat täällä juurillaan. Minullakin on juuret. Ne kurkottelevat irtikiskaistuina Pohjois-Lappiin, Ruijaan ja osa tänne, näihin synkkiin kuusikoihin.!

Katedraali kuusikossa

2006-12-31T17:23:00.000+02:00

Löysin eilen tyttärieni kanssa uuden talomme läheisyydestä pienen metsätien varrelta ihanan puron, sekä katedraalin, joka oli rakentunut suurista kuusista. Niiden keskellä hämärässä oli pieni puuton aukio, jossa kasvoi syvää sammalta. Lauloimme siellä Immi Hellenin iki-ihanan "Nyt metsä kirkkoni olla saa, voi siellä palvella Jumalaa. Mun urkuni kauniit soikaa..." Ja urut soivat ilosta sieluissamme! Kuinka erilaista metsä onkaan täällä Keski-Suomessa kuin Pohjois-Lapissa!

Samanlaisessa metsäkatedraalissa istuin kaatuneella puun rungolla kauan sitten pikkutyttönä. Se on ensimmäisiä muistojani. Isä oli tuonut minut katsomaan sielunsa maisemaa ja jättänyt minut hetkeksi yksin, kun hän halusi hiukan lenkkeillä rakastamassaan aarnimetsässä. Samaisesta metsästä kumpuaa lapsuuteni muistoja toisensa jälkeen. Nykyisin se metsä on luonnonsuojelualuetta, enkä sitä ihmettele. Kuinka syvällä ihmisessä onkaan lapsena koettu kauneuselämys!

Rokokoolituolien uusi elämä

2006-12-28T18:43:00.000+02:00

Huusholli alkaa olla asutun näköinen. Isoäidin vanhat rokokootuolitkin löysivät paikkansa, mutta saivat uuden nimen - rokokoolituolit. Kahdensadan neliön täyttäminen kahden ihmisen tavaroilla ei ollut edes temppukaan! Olemme päättäneet nauttia tästä arkkitehtuurin riemuvoitosta näiden kolmen opiskeluvuoden ajan täysillä. Talomme katon alla on kaikkiaan 250 neliötä, mutta vain yksi ovellinen oikea huone. Ulko-ovia laskin olevan kahdeksan! Saunaa pitää lämmittää kolmetuntia (Aitokiuas), on puuhellaa, uunia, takkaa ja puulämmitteistä keskuslämmityspannua ynnä kompostia ja painovoimalla toimivaa luonnon mukaista ilmastointia. Hirsitalo falskaa ihan itsekseen raitista ilmaa sisään.

Meillä on siis keittiö, pirtti, eteinen, makuuhuone (ilman ovea), aula, Gallén-Kallelan muistoaula, herrainhuone (oikeasti aula), tupakkahuone (jossa ei tupakoida), vierassalonki (aula sekin) ja iso ateljee, joka on se ainoa oikea huone. Sitten on käytävää ja kummallinen makuusoppi, ym. Ateljeen ikkunasta katselen naapurin lehmiä ja alpakoita pihattonavetassaan. Hullumpaa eläintä en ole eläissäni nähnyt kuin nuo Andeilta kotoisin olevat otukset! Ne ovat kuin mittasuhteiltaan repsahtaneita villakoiria.

Marsilainen asensi vanhoista aparaateista herrainhuoneeseen jos jonkinlaista CD-soitinta, levysoitinta ym. Joku uusikin vekotin ostettiin- digitaalinen siis. Ja siitäkös se lysti syntyikin! En tajua, milloin kansa nousee kapinaan vastustamaan tätä älytöntä tekniikan kehittelyä, joka vie kaiken vain vaikeammaksi. Missään ei ole edes logiikkaa, vaan markkinavoimien hengissä pysymiseksi keksitään aina uusia toimintoja, joita ilman muka ei voi elää. Tekniikan piti helpottaa elämää, mutta toisin on käynyt. Vanha ihana Destiny-kupla (36 v.) ei temppuile, eikä vaadi insinöörin taitoja kulkeakseen. Uusi hengetön automme tökkii koko ajan. Se tarvitsee tietokoneen, joka sanoo missä vika on, mutta Kupla vain hörähtää kun avainta näyttää. Sen radiossakin on ainoastaan kaksi nuppia. Toisesta etsitään kanava ja toisesta säätyy äänen voimakkuus. Uuden automme radiota ei voi käyttää ellei ensin pysähdy tien sivuun sitä säätämään. Siinä on sen sata pikkuruista digitaalista säädintä.

Poikani totesi monimielisesti tänään Kuplalla ajaessamme, että ajotapahtuman manuaalisuus pitää hänet tehokkaasti tietoisena omasta ruumiillisuudestaan, melkein kuin kivun kokeminen!

Elämää muuttolaatikoiden seassa

2006-11-26T00:07:00.000+02:00

Muuttolaatikot täyttyvät päivä päivältä. Sikiääkö tavaraa itsekseen, vai miksi se ei näytä loppuvan ollenkaan! Eikö ihminen voisi elääkseen tarvita vähemmän kampetta? "Ihan hyvä reppu, kumisaappaat, mappi, kuppi..."

Ystävät, tutut ja naapurit käyvät hyvästelemässä ahkerasti. Läksiäisiä on pidetty kirjallisuuspiirissä, seurakunnassa ja ystävien kesken. Vasta nyt ymmärrän miten syvällä juureni ovat täällä arktisessa maassa. Ensi yön nukun kissan kanssa olohuoneen lattialla patjalla. Marsilainen lähti vielä käymään kauan sitten sovitulla Venäjän reissulla ja palaa juuri muuttoauton tulon aikoihin. Olemme Marsilaisen kanssa valvoneet öitä ja suunnitelleet uuden talomme sisustusta Keski-Suomessa. Alkaako mies vanheta, testosteronitaso laskea, vai onko hänen sydämensä muuten avartunut? Aikaisemmin hän ei olisi suostunut miettimään tuollaisia "naisten juttuja".

Haudan äärellä

2006-11-01T20:42:00.000+02:00

Tulin toissailtana etelästä isääni hautaamasta. Raskas oli reissu, eikä kuoleman lopullisuus oikein ole vielä auennut minulle. Voisin kuvitella isäni soittavan minulle minä hetkenä hyvänsä ja aurinkoiseen tyyliinsä kyselevän kuulumisiani.

Yöllä ennen hautajaisia ei uni tullut vanhassa kotitalossani. Syysmyrsky yltyi ulkona. Puin lämpimästi ja vaelsin neljän kilometrin matkan hautausmaalle. Se oli synkkä matka. Avoin hauta oli peitetty muovikuvulla, mutta reunoilta näin sen pimeyteen. Joka solullani vastustin ajatusta rakkaan ihmisen hautaamisesta. Eikö ollut mitään muuta mahdollisuutta!

Asetin isäni kasvojen ympärille arkkuun suuria valkoisia liljoja ja veljeni laittoi sinne itsetekemänsä puuristin. Viimeiset hyvästit suuren miehen kuihtuneelle ruumiille!

Isäkö oli asettanut helposti löydettävään paikkaan ennen kuolemaansa nuoruudenaikaisen muistivihkonsa? Se sisälsi hänen 21-vuotiaana kirjoittamat elämänohjeet. Veljeni luki niitä muistotilaisuudessa ääneen pienelle saattojoukolle. Hämmästyin isäni vakaata pyrkimystä oikeuteen, totuuteen ja rehellisyyteen. Ymmärsin hänen myöhemmän elämänsä muutamia vaiheita tuon muistikirjan valossa uudella tavalla. Se oli hyvä viesti meille läheisille.

Otin myyntiin menevästä kotitalosta mukaani isoäidin kultareunaisen peilin ja hänen kutomiaan hienoja aplikoituja pellavapyyhkeitä. Niillä alkaa pian olla ikää sata vuotta. Talo sisältää niin paljon muistoesineitä, valokuvia ja huonekaluja, joista ei hennoisi luopua, mutta joita kaikkia ei voi säilyttääkään. Siinä on suuri ristiriita, joka tarvitsee aikaa ratketakseen. Hyvästelin tyttöaikaisen vinttikamarin muistoineen ja esineineen.

Tekee kipeää.

Kauneus on mielentila

2006-10-22T20:43:00.000+03:00

Kun elämässä tulee kerralla paljon uutta ja isoa, alkaa tapahtumista kadota niiden normaalisti aiheuttama tunneryöppy. Poikani ilmoitti tänään menevänsä tammikuussa naimisiin. Sain vain uikutettua, että ei kai vielä, enhän minä ole sinusta vielä valmis näin totaalisesti luopumaan. En jaksa nyt ajatella asiaa enempää, enkä muuta kuin tallettaa ilmoituksen tuleviin suuriin rutistuksiin, joihin kuuluu mm. ensi viikon hautajaiset, talon myynti ja sitten muutto etelään.

Olen joutunut hätäilevän luonteeni takia opettelemaan pyhää huolettomuutta ja luovaa hulluutta. Stressi tulee helposti. Sen tietää siitä, että unet katoavat ja leukaperiä kiristää. Sykähtelen asiasta toiseen tehokkaana, mutta en nauti mistään. On kamalaa, jos portaan pielessä kasvavan maahumalan pakkasen purema puna menettää tehonsa. Tai jos ensilumen keskeltä pilkistävä keltaokra ruohonkorsi ei enää lumoa muodoillaan. Näistä ja tuhannesta pikkuseikasta saan normaalisti iloa arkeen. Jokin pihamännyn alaosan pikkuoksista muodostaa täydellisen graafisen kuvion juuri tietystä kohdasta katsottuna. Kauneus on mielentila enemmän kuin mitään muuta.

Keski-iän kriisikö?

2006-10-13T11:51:00.000+03:00

Kuvittelin joskus, että keski-iässä elämä olisi jotenkin seestynyttä ja vakiintunutta, kuin valmistautumista vanhuuteen ja kuolemaan. Mutta ei! Isäni kuoli, ottoisäni sai infarktin, poikani kihlautui, muutto on edessä ja työkin muuttuu. Poika ilmoitti eilen shokkiyllätyksenä viettävänsä konfirmaatojuhlaansa Helsingissä. Kukaan lapsistani ei käynyt rippikoulua aikanaan. Mikäpä siinä, aikuinen mies tekee itse ratkaisunsa. Siunaan häntä.

80-vuotias kirjailijaystäväni soitti keväällä ja kertoi potevansa kahdeksankympinkriisiä! Hän käsittelee äitisuhdettaan ja etsii kanavia luovuudelleen. Päiväkirjaa hän pitää englanniksi ja on alkanut suorittaa lukiota. Seesteisyyttä ei siis ole näkyvissä vielä muutamaan kymmeneen vuoteen, jos ikää riittää.

Kuolema vieraili

2006-10-11T22:05:00.000+03:00

Isäni kuoli eilen aamulla sairaalassa tajuihinsa tulematta. Kuume ei laskenut hoidoista huolimatta. Olen muistellut hänen poikamaisen kujeilevaa katsettaan, jonka tavoitin hänen silmistään vielä viime kuussa kun vierailin etelässä. Juttumme amerikanraudan ostamisesta kirvoitti naurun ja sytytti silmiin pilkkeen. Siitä vierailusta jäi hyvä mieli. Silittelin hänen hiuksiaan ja siunasin hänet lopuksi.

Vielä kuoleman todellisuus ei ole mennyt tajuntaani asti. Se tapahtuu ehkä vähitellen hautajaisten, perunkirjoitusten ja kodin purkamisen yhteydessä. Niin kävi äitini kuolemankin jälkeen. Käsittelin kuolemaa pala palalta.

Rakas ystäväni ja henkinen isäni sai infarktin ja kiidätettiin tänään ambulanssilla sairaalaan Rovaniemelle. Saatoin häntä mieheni kanssa, enkä voinut kuin itkeä ja sivellä hänen ryppyistä kättään. Kuinka paljaaksi meitä riisutaankaan ennen lopullista muuttoa!

Ensimmäinen muuttokuorma kohti Keski-Suomea lähti tänä aamuna. Pakkaaminen ja purkaminen on alkanut täälläkin päässä. Talon ostajia ja vuokraajia on alkanut ilmaantua kuin tyhjästä ilman ilmoittelua. Ihmeekseni he ovat todella ihastuksissaan. En tiennytkään asuneeni viisi vuotta niin ihanassa talossa! Minun sieluni kurottuu jo kohti uutta kotiamme, johon rakastuin ensinäkemältä. Se on talo, jolle voisin antaa nimen ja josta tulen kertomaan tarinoita. (Olen nimennyt sen oikeastaan jo nyt ja tarinatkin ovat jo syntymässä)

Poikani kihlautui suloisen tyttökaverinsa kanssa toissapäivänä. Oli kosinut tyttöä keskellä Helsingin katuvilinää polvillaan ruusujen kera. Sillä pojalla on totisesti tyylitajua! Tämä oli häneltä taas yksi askel irti lapsuudesta ja vanhemmista. Kaikki elämässäni muuttuu siis samalla kertaa. Koetan ravistaa itseni irti toimittajan työstä ja palata takaisin kuvien tekemiseen. Se näyttää nyt mahdolliselta.

Hyvästi rakas isä! Hyvästi vanha koti! Menkää lapset siunattuina kohti omaa elämäänne! Tervetuloa kaikki uusi!

Venäjän maalla

2006-10-06T19:57:00.000+03:00

Kävin vaihteeksi Venäjällä. Se olikin ensimmäinen pidempi reissuni sinne. Olen aina uhonnut, että Venäjälle en halua. Murmansk, Zapoljarnyi ja Nikkeli eivät kauneudellaan ja luontoarvoillaan ihastuttaneet tosiaankaan, mutta ihmisten ystävällisyys oli liikuttavaa. En tajua, miksi noin mukavat ihmiset eivät ole saaneet luotua systeemiä, jolla saisivat esimerkiksi kerrostalojensa rappukäytävät siistittyä.

Zapoljarnin ankeus ja kuollut luonto koettelivat suorastaan mielenterveyttäni. Esteetikkona kärsin tuosta kaivoskaupungista suunnattomasti. Tapasimme siellä kuitenkin ihanan, ystävällisen suurperheen, jolla tuskin oli huonekalujakaan. Paluumatkalla mietin, kuinka sivuseikka toisaalta tuollainen ympäristön ankeus voi olla, jos perusmielentila on muuten tyytyväinen ja positiivinen. Ehkä seuraavalla reissulla jaksan jo olla kiinnittämättä näin paljon huomiota ulkoisten rakenteiden rumuuteen.

Löysin Murmanskista edullisia ja laadukkaita akvarelleja.

2006-10-01T19:26:00.000+03:00

Olen reissannut taas Norjassa ja huomenna lähden marsilaisen ja ystävieni kanssa Murmanskiin kolmeksi päiväksi. Vähän jännittää, sillä olen kuullut tuosta paikasta niin monenkirjavia arvioita. Kovin hyviä säitä ei ole lupeissa, joten otan ihan arktiset varusteet mukaan.

Istuin eilen saunan lauteilla yksin ja yhtäkkiä tajusin, että olemme ihan oikeasti muuttamassa pois Lapista! Olemme ihan oikeasti myymässä taloamme ja hyppäämässä uuteen elämänvaiheeseen. Hetken minua kauhistutti tosiaan. Olenko valmis näin tiotaaliseen muutokseen? Voiko lähes viisikymppisenä luoda uutta uraa ja ystäväpiiriä? Tietysti se on itsestäkin kiinni paljon.

Erittäin aktiivisten vuosien jälkeen toisaalta kaipaan ainakin muutaman kuukauden periodia, jolloin saisin viettää paljon aikaa vain uuden talomme ihania hirsiseiniä ja avaraa maalaismaisemaa tuijotellen. Keskisuomalainen maalaismaisema on minulle outo juttu, siis navetat ja pellot yms. joita ei täällä Pohjois-Lapissa ollenkaan ole. Tuoksut merkitsevät minulle paljon. Siellä on taatusti aivan eri tuoksut kuin täällä.

Kuin hyvästiksi tuntureille, kävin muutama päivä sitten kiertämännä UK-puistossa uuden geologisen polun. Upeita kynttiläkuusia, ruskaa ja avaria rinnesoita... Nautin. Jouduin jossain kohtaa polkua taas sellaisen oudon euforian valtaan, jota en ole kovin usein kokenut. Koetan siitä kirjassani (En enää laske tunteja) kertoakin, mutta sanat eivät riitä siihen. On kuin väliverho kiskaistaisiin pois edestä ja aistielämykset moninkertaistuvat. Siinä tilassa yksikin järjellä tuotettu lause tuhoaa lumouksen. Täytyy vain antautua, olla hiljaa ja sulautua maisemaan. Äh, tämäkin kuulostaa aivan surkealta selitykseltä asialle, jolle ei ole selitystä - ainakaan ihmisten keinoin.

Rikkaus on mielentila

2006-09-24T19:37:00.000+03:00

Muutto Keski-Suomeen tapahtuu reilun kahden kuukauden kuluttua. Huomaan alkaneeni jo irrottautua ja jättää hyvästejä Pohjois-Lapille. Tavaroita ja huonekaluja katsellessani mietin, kuinka ne pakataan ja mihin ne sijoittuvat uudessa talossamme. Haluaisin luopua kaikesta ylimääräisestä, mutta tarkemmin ajatellen en taida raskiakaan. No, ehkä pidän kirpputorin ja odotan sopivaa mielenlaatua jolloin kaikki maallinen tuntuu turhalta. Kaksi aikuista ihmistä on sisustanut 140 neliötä + kaksi varastoa ja autotallin täyteen tavaraa! Onko siinä mitään järkeä? Esaias Fellman kirjassaan Muistiinpanoja matkoilta Lapissa (1800-luvulla) kertoo löytäneensä Inarista maailman onnellisimmat ihmiset. He olivat niitä, jotka eivät omistaneet kuin pari vaatekertaa, kodan, verkot ja pari pataa.

Joku viisas sanoi joskus, että rikkain on se joka ei enää mitään tarvitse. Rikkaus on mielentila, ei mammonan määrässä mitattava asia.

(Silti yksi oranssi ja yksi vaaleansininen Kupla punaisen Destinyn seurana ei tekisi yhtään pahaa...)

Unelmieni talo

2006-09-15T21:37:00.000+03:00

Meillä on käynyt pitkin kesää etelästä vieraita. Talomme he löytävät kadunpätkältämme helpoiten, kun tarjoan maamerkiksi punaista Kuplaa pihalla. Siihen Kuplan ympärille näyttää monen vieraan matka hyytyvänkin. Punaista ajopeliä pitää ihailla puolelta jos toiseltakin. Muutamat ovat kysyneet luvan käydä vain istahtamassa sen upeasti jousitetuilla penkeillä ja haistelemassa legendaarista vanhan sisustuksen tuoksua. Jokunen on pyytänyt saada käynnistää Kuplukkani vain kuunnellakseen sen nelitahtimoottorin aatelista säklätystä.

Tuollaiset vieraat valloittavat sydämeni heti. Koen olevani heidän kanssaan samalla aaltopituudella. Tämän veroisia asioita ovat vanhan kissani tai lasteni kehuminen. Lapsista kotona tosin läsnä ovat enää valokuvat piirongin ja takan päällä, sekä tietokoneen taustakuvana.

Tänään ratkesi iso asia: Varasimme Keski-Suomesta suuren hirsitalon. Muutamme sinne siksi aikaa, että marsilainen opiskelee uuden ammatin. Entinen ei enää onnistu selkävaivojen takia. Olen iloinen ja jännittynyt, sillä se talo on unelmieni täyttymys. Purskahdin itkuun kun pihalle ajoimme käydessämme etelässä kolme viikkoa sitten. Tiesin heti, että siellä sieluni lepäisi sopusoinnussa maalaismaiseman ja hirsiseinien kanssa. Tänään teimme päätöksen vuokrata talo kolmeksi vuodeksi. Muutamme joulukuussa. Yläkerrassa on suuri valoisa huone minun ateljeekseni. Sain siis kuitenkin työtilat ja samalla näyttelytilatkin. Uskon, että päätökseni luopua alkuperäisestä gallerian perustamisideasta täällä Lapissa oli oikea. Nyt minun ei tarvitse asua erillään miehestäni työn takia.

Höpöpeli hyödyllisenä

2006-09-08T19:51:00.000+03:00

Kuvassa Raja-Joosepin ja hänen Tiltansa kengät menneestä maailmasta.

Ehkä marsilaiseni uudelle tyhmälle ja sieluttomalle autollekin löytyy oma paikkansa automaailmassa. Käväisimme vajaan viikon reissulla Etelä-Suomessa, ihan siellä Helsinki-nimisessä syrjäkylässä asti. Ajelimme yhtenä päivänä jopa 815 kilometriä. Ehkä moinen matka olisi ollut Kuplallani liikaa. Toisaalta - miksi ihmisellä pitää olla niin kiire, että on haukattava tuollainen pala maantietä yhdellä kerralla!

Marsilainen on kuitenkin päättänyt kuulla tässä autoasiassa vihdoin minunkin mielipidettäni. Hän haki jostain kioskista autokatalogin ja käski minun etsiä sieltä sopivan. Huh, olipa vaikea tehtävä! Ajattelin jotain kohtuullista maasturia ehkä. Se ainakin vastaisi kooltaan, maavaraltaan ja voimiltaan sitä mitä me täällä Pohjois-Lapissa tarvitsemme.

Istuin liikuntakyvyttömän isäni sairaalavuoteen äärellä kolmena päivänä. Surua hänen tautinsa etenemisestä hiukan hälventää se, että hänellä näyttää muistin pätkimisestä huolimatta huumori pelaavan hyvin. Kesken houreisten juttujen hän kertoi haaveilevansa uudesta autosta. Ehdottelin erilaisia merkkejä ja isä päätyi Cadillakiin tai Porcheen! Nauroimme molemmat makeasti näille puheille. Ajelisimme hänen pienen kotikaupunkinsa pääkatua edestakaisin ja näyttäisimme kaikille, että täältä pesee...

Höpöpeli kiukuttelee

2006-08-30T20:04:00.000+03:00

Ajelin eilen Raja-Jooseppiin katsomaan vanhaa Jooseppi Sallilan museoitua asuinkenttää. Olihan se nostalginen paikka komealla Luttojoen törmällä. Sieltä palatessani typerän, sieluttoman, liian matalan uuden automme (en kerro merkkiä) pohja kolahti johonkin pikkuruiseen kohoumaan tiellä. (Kuplani on marsilaisella reissussa) Teräksestä jälkeen päin tehty pohjapanssari kyllä kesti sen, mutta jokin kumma jurina jäi moottoriin. Säikähdin tietysti kovasti, että hajotinko koko höpöpelin. Marsilainen ei siitä tykkäisi. Onneksi pienen originellin autokorjaamon hitsari hoksasi tänään kiven pohjapanssarin ja moottorin välissä. Se siellä resonoi moottorin tärinään. Huh, selvisin säikähdyksellä.

Kuplan kanssa ei kävisi tuollaisia hassuuksia. Siinä riittää maavaraa. Kumpa marsilainen viimein tajuaisi vaihtaa tuon uuden auton pois. Kaikki siinä on muovia ja pulituuria. Eiliset vieraamme Pohjois-Karjalasta ajelivat nautinnokseen savunharmaalla vanhalla Mersulla. Ah kauneutta ja tyyliä!

Kuva kertoo Destinyn hiljaisesta hetkestä edesmenneen lajitoverin äärellä Sevetin tien varrella.

Elämysmatkoilla

2006-08-28T22:37:00.000+03:00

1. ELÄMYS: Ajelin punaisella Kuplallani Norjaan Jäämeren rannalle nuoruudenystäväni kanssa, jonka tapasin nyt 27 vuoden jälkeen! Nuorena solmittu ystävyys uudistui hämmästyttävän vaivattomasti. Muistot - voi kuinka nauroimmekaan! Toinen muisti jotain minkä toinen oli unohtanut ja niin täydensimme kuvaamme kummallekin merkityksellisestä ajasta villissä, vapaassa nuoruudessa. Kävelimme iltayöllä Jäämeren rantalla ihmeen lämpimässä merituulessa väistellen laskuveden hylkäämiä meduusoja. Kaksi keski-ikäistä naista, jotka elämä heitti kerran yhteen ja sitten erotti melkein ihmisiäksi.

2. ELÄMYS: Pian 70-vuotias ottoisäni on ollut kaksi vuotta leskenä. Hän ei jäänyt nyyhkimään suruunsa, vaan osti moottoripyörän. Hän on haaveillut pitkään saavansa ajeluttaa minua Hondallaan, ja nyt sen teimme! Hauskaa ja pelottavan turvatonta! Palsasuot ja jängät vain vilahtivat kun pyyhälsimme rajan yli Ruijaan. Vanhan miehen silmien lämmintä, poikamaista tuiketta en unohda koskaan kun riisuimme kypärät ajomme päätteeksi.

3. ELÄMYS: Jossain matkan varella Suomen puolella näin tien poskessa katolleen käännetyn Kuplan raadon. Oli pakko kurvata takaisin ja ottaa siitä kuvia punaisenverevän Destinyn kanssa. Noukin muistoksi tästä edesmenneestä Kupla-ressusta vilkun metalisen suojakotelon. Tuollainen valkoinen Kupla 1200 minulla oli 20-vuotiaana. Sen nimi oli Aasi. Siis laiska, mutta sitkeä. Koimme yhdessä monet seikkailut Pohjois-Lapin ja Ruijan teillä matkatöissä ollessani. Nostalgiaa...

Kuvassa 15 metriä syvä, kristallinkirkas lähde Sevetin tien varrelta.

Kännykkävaras

2006-08-24T10:40:00.000+03:00

Kupla-Destiny on outo olento. Hän varastelee kännyköitä. Nyt se on tapahtunut kymmenkunta kertaa. En käsitä ihan oikeasti tätä ilmiötä. Uudessa, sieluttoman stereotypisessä autossamme (jonka merkkiä en kerro) näin ei käy koskaan, vaikka sen penkeissä pitää istua lytyssä. Kuplani kunnolla jousitetuissa penkeissä saa istua ryhdikkäästi selkä suorassa, mutta kännykät vain katoavat sen uumeniin taskuista ja käsilaukuista. Kännykät löytyvät kovan etsimisen jälkeen kummista piilopaikoista autosta. Yleensä joudun pyytämään marsilaistani soittamaan kännykkääni, jotta voin suunnistaa sen luo hälytysäänen opastamana. Kerran Destiny oli keksinyt katkaista virran kännystäni, jotta löytäminen olisi oikein hankalaa. Ehkä hän koettaa irrottaa minua ja muita matkustajia kiireisestä elämänrytmistä...

Kirjoitinkohan taas johonkin lehteen jonkin jutun, josta joku loukkaantui? Löysin eilen ulko-oven edestä jonkun pikkueläimen veriset sisäelimet. En keksi tapaukselle mitään järkevää ratkaisua, muuta kuin että minua halutaan pelotella. Kerran sain sitkeän puhelinhäirikön pian sen jälkeen, kun olin kirjoittanut erääseen lehteen pedofiliasta.

Nyt syntyy abstraktia kuvaa. Tämän nimi on Sydämeni temppeli.

Kaikkein pyhin

2006-08-21T20:25:00.000+03:00

Ajoin eilen kolmen ystäväni kanssa Sevettijärven tietä uskomattoman kesäisessä säässä. Päätin näyttää heille jotain erikoista, etelän vareksia kun olivat. Harva paikkakuntalainenkaan tietää koltta-alueen rajalla olevan ison lähteen, joka on syntynyt kalliorepeämään. Sukelsin siihen kerran märkäpuvussa marsilaiseni kanssa. Vieläkin adrenaliinia syöksähtää vereen, kun muistelen sitä huikaisevaa kokemusta. Lähde on suuri ja syvä, ehkä 20 metriä syvimmillään. Sen pohjalla on mustia isoja aukkoja, joista vesi tulee. Pohjassa ei kasva mitään, siellä on vain ammoin sinne rojahtaneita keloja, joiden päällä on aavemainen levähuntu. Kristallinkirkkaan veden väri on vihertävä. Ystäväni keksi heittää sinne kiven, jonka matkaa pohjalle seurasimme. Näimme jotain hämmentävän kaunista kiven jo painuttua pohjaan: Kiven synnyttämät veden pinnan loittonevat renkaat peilautuivat valokaarina pohjaan ja mukautuivat syvällä kelojen ja pohjan muotoihin. Sitä ei voi sanoin kertoa. Saimme olla hetken kuin Luojan omassa kaikkein pyhimmässä.

Muutaman kilometrin ajettuamme tulimme onnettomuuspaikalle, jossa kaksi miestä oli edellispäivänä hukkunut auton suistuttua kaiteen yli matalaan järveen. Siitä on ollut tänään Iltasanomissa yms.

Mietin yhä gallerian laittamista. Ehkä avaan joulun ajaksi pienimuotoisemman gallerian ja katson miltä se homma nyt tuntuu. 25-vuotisesta parisuhteestamme on ohi se aika, jolloin koetimme hallita toisiamme. Minusta on ihanaa toteuttaa tai olla toteuttamatta suunnitelmaani, kun marsilainen sanoo siunaavansa minkä tahansa päätökseni, jos se tekee minut onnelliseksi. Toki hänkin kehottaa minua miettimään valintojani myös suhteemme kannalta.

Erakko padassa

2006-08-17T22:10:00.000+03:00

Olinpa tänään ihastuttavan herrasmiehen, juuri 80-vuotta täyttävän taiteilijan näyttelyn avajaisissa. Eräs hänen maalauksistaan kuvasi 20 vuotta sitten kuolleen erakon kämppää. Siellä mies oli elänyt omassa pikkumaailmassaan itsevalitsemassaan yksinäisyydessä. Hän kylpi pihallaan suuressa padassa, jonka alla oli tuli. Padan pohjalle erakko oli keksinyt kasata pehmeän kerroksen sammalta, jotta kuuma padan pohja ei polttaisi takapuolta. Talvella hän pujotti hartioidensa suojaksi kylvyn ajaksi porontaljan, jossa oli pään reikä keskellä. Olipa se näytös!

Uutisia äsken katsellessa tuli taas sellainen olo, että ei kun erakoksi vaan korpeen, niin elämä helpottuisi ainakin maailman pahuuden taakan kantamisen osalta. Elämän minimoiminen houkuttaa muutenkin - laskupinosta ei yksityisyrittäjä pääse millään eroon. En ainakaan minä.

Plarasin kymmenen vuotta sitten tekemiäni grafiikanlehtiä. Outoja aiheita. Mistä tuollaiset ovat päähäni pälkähtäneet! Tuli jotenkin turvaton olo. Mistä kaikki ideat ilmestyvät? Mistä tulee innostus johonkin kuin tyhjästä syntyisi? Mistä tiedän, ettei kontrolli petä joskus ja ideoiden joukosta ala saada muotoaan torsot, pahat ja sairaat kuvat? Millainen on kuvan tekijän vastuu siitä mitä katsojille näyttää? Pelaako itsesensuurini, vai pitääkökään pelatakaan? Ovatko ideat sitä hehkeämpiä, mitä vähemmän järki niitä kontrolloi?

Galleristiksi

2006-08-15T20:17:00.000+03:00

Tyhjä olo, aikuiset lapset kävivät ja viipyivät kuka minkäkin aikaa, vanhin tytär koko kesän. Nyt he ovat kaikki siellä jossain himpskatin Helsingissä, jonne kaikki tuntuvat itsensä tukkivan! Rauha on maassa, mutta ikävä rahisee rattaissa. Mikä nyt on elämän tarkoitus? Yli kaksikymmentä vuotta harjoittelin olemaan äiti ja sitten sitä taitoa ei enää tarvitse mihinkään, juuri kun luuli jotain oppineensa! Sitten aikuiset lapseni kohtaavat jokainen jonkun, joka korjaa koko potin, kuten poikani suloinen tyttökaveri asian ilmaisi naulan kantaan.

Hätäpäissäni päätin toissapäivänä perustaa gallerian. Siitä tulisi vielä ihanampi paikka kuin se jota neljä vuotta pyöritin aikoinani. Haluaisin upeaa taidetta, rennon tunnelman, oleskelunurkkauksen, musiikkia ja taidekirjoja, sekä ison pöydän, jossa halukkaat voisivat sopivaa korvausta vastaan kokeilla pastelleja ja akvarelleja. Siellä olisi myös hiljaisuudenhuone. Järjestäisin galleriassani eri teemojen ympärille illanviettoja turisteille, joita kylämme raitti kuhisee muutenkin. Niinhän vuosia sitten teinkin, se toimi ja nautin sydämeni pohjasta.

Siispä tuumasta toimeen. Sain jo liikealalla olleen ystäväni innostumaan asiasta ja katsoimme eilen sopivan huoneistonkin. Vau! Samaan syssyyn ilmoittautui kaksi huipputaiteilijaa halukkaiksi pitämään maalauksiaan esillä galleriassani vakituisesti. Kaikki oli yhtäkkiä valmista antiikkihuonekaluja myöten!

Sitten iski paniikki. Marsilaiseni lähtee opiskelemaan tammikuussa etelään ehkä kolmeksi vuodeksi. Olin alustavasti suunnitellut oleskelevani ainakin pitkiä pausseja hänen kanssaan siellä. Nyt se ei onnistuisi, vaan eläisimme tavallaan asumuserossa. Hänen elämäänsä tulisi hirmuisesti uutta ja jännittävää, samoin minun. Mietimme yhdessä ja pidimme neuvoa pastorimme kanssa asiasta. Kokenut sielunpaimen antoi viisaan neuvon: Voit aloittaa galleriasi pienemmällä volyymilla nyt ja toteuttaa koko unelman hiukan myöhemmin. Sitä et tule katumaan, sillä parisuhde on kaikkein tärkein.

Siispä - I have a dream!

Lohdutukseksi maalasin poikani tuomista liljoista akvarellin.

Lumimyrskyssä

2006-08-13T20:06:00.000+03:00

Kävin tänään uimassa kylmässä, mutta sitäkin kirkkaammassa erämaajärvessä. Suivaannuin kylmästä kesästä, kun ei ole juuri uimaan hirvennyt mennä. Noustessani järvestä hiukan kohmeisena, muistiini syöksähti yllättäen vahvana muisto toisesta palelemisesta toissa talvena. Osallistuin silloin Kuplien Nordkapp-retkeen. Ei meitä ollut kuin kaksi Kuplaa, mutta muita erimerkkisiä hassuja autoja oli meidän lisäksemme, mm. museoikäinen vihreä Jaguar. Minun punainen Kupla-Destinyni on ehdottomasti feminiini. Mutta se keltainen saksalainen orggis oli maskuliini, nimeltään Oskar. Se on ensimmäinen tapaamani maskuliininen Kupla. Äimistelin asiaa sen omistajalle, joka kehoitti munua vilkaisemaan autonsa vaihdetankoa. Se ei ollut originaali, vaan jokin kummallinen paksu molikka - no, ymmärsinhän minä miksi Oskar oli Oskar... Oskarin omistaja väitti ajokkinsa rakastuneen minun sievään punaiseen Kuplaani. Muistona reissusta minulla on hyllyssä Kaamasesta ostettu pikkukupla - Oskarin ja Destinyn poikanen!

Siltä reissulta sain kehuja niin miespuoliselta mukana olleelta kuvaajaltani, kuin omalta marsilaiseltanikin, joka oli rattarina. En ollut osallistunut ajotapahtumaan milläänlailla neuvoen, vaikka tiemme kulki neljän päivän ajan kinosten, lumimyrskyjen ja lumivyöryjen halki melkoisessa pakkasessa. Asialle on vain yksi selitys: Kuplani ikkunat olivat koko ajan jäässä, paitsi siltä kohtaa, mistä kuvaaja raapi miehelleni tirkistysaukon. Molemmat miehet istuivat edessä hirmuiset susilakit päässään, joten neuvoskeleminen oli mahdotonta olemattoman näkyvyyden johdosta.

Suosikkikirjoihini kuuluu aikanaan paljon älämölöä herättänyt Heikko vahva vaimo (Doyle), jossa viisaasti neuvotaan naista olemaan neuvomatta miestä eli saattamaan hänet noloon tilanteeseen. Asiathan voi esittää toisinkin.

Mausteeksi uintireissun kunniaksi keväällä syntynyt kulakuva.

Pimeys on vihreää

2006-08-10T20:31:00.000+03:00

Kupla-Destiny on jälleen kunnossa! Ihana charmantti kuplafani vanhaherra korjasi sen löystyneet takapyörien laakerit käden käänteessä. Seisoin vain vieressä ja ihailin taitoa, jolla tuollainen Kuplien kanssa ikänsä värkännyt keksijänero toimi. Hän kehitteli vipuvarsia rautakangesta ja kiristi pyörän mutterit heilauttamalla pyörää ensin vastakkaiseen suuntaan, jolloin mutterin kiristämiseen ei juurikaan voimaa tarvittu. Kaiken tekemisensä hän samaan aikaan selitti minulle. Se oli kohteliasta ja kertoi osaajan kypsästä ammattitaidosta. Eikä hän taaskaan suostunut ottamaan mitään korvausta vaivoistaan. Siunasin mielessäni hänen kaikkia Kupliaan: Toimikoot ne vielä kauan ja tuottakoot miehelle paljon iloa.

Positiivisella palautteella on ihmeellinen vaikutus. Muistan tapauksen 20 vuotta sitten jolloin odotin viimeisilläni kolmatta lastani. Sairastelin ja meillä oli sen lisäksi kova rahapula. Kuljin kirpputorivaatteissa ja häpesin turvonnutta ulkomuotoani. Sitten tapasin erään kaukaisen tuttavani, joka alkoi ensitöikseen kehumaan kaunista takkiani ja sitä miten raskaus puki minua! Päiväni kirkastui kerrasta. Tämän jälkeen olen koettanut antaa positiivista palautetta ihan ventovieraillekin milloin mistäkin ja saanut siten mielenkiintoisia keskusteluhetkiä.

Liitänpä tähän kuvan veitsellä tekemästäni akryylityöstä, joka syntyi Norjassa pari viikkoa sitten. Se sai alkunsa lapsuudenmuistosta. Maalasin ehkä viisivuotiaana kuvaa yöstä. Pinnistelin nähdäkseni minkä väristä on pimeys. Sehän oli vihreää. Joku aikuinen tuli oikaisemaan minua, että sehän pitäisi olla mustaa.

Sivuääniä aivoissa

2006-08-09T20:34:00.000+03:00

Kupla-parasta kuuluu entistä kovemmat sivuäänet. Surkeaa! Koetan saada kiinni kylällä asuvaa vanhaa Kupla-gurua, jolla itsellään on niitä kai viisi. Suurin osa tosin pukkaa horsmaa takapihan kaunistuksena. Joku tässä mättää nyt. Tunnemaailmassani en hyväksy noin äärimmäisen kauniin esineen rappeutumista. "Kupla on Luojan luomus, jonka herra Porche vain sai tehtäväkseen toteuttaa", sanoi kerran joku viisas mies Volkkariyhdistyksen kotisivuilla, kun kysyin julkisesti, miksi kukin on valinnut ajokikseen tämän historiallisen vekottimen. Tuntuisi oikeudenmukaiselta, että Luoja sitten pitäisi itse huolta luomuksistaan...

Taitaa mennä mätäkuun jutuiksi nyt tämä naputtelu. Niska on jumissa ainaisesta lehtijuttujen vääntämisestä, ja aivot eivät saa happea tarpeeksi. Toisaalta parhaat ideat syntyvät silloin, kun järki ei liikoja pääse kontrolloimaan. Unen ja valveen alfa-tila on hyvä esimerkki kirkkaista ajatuksista ja ideoista. Sen lienevät useimmat kokeneet.

Luolamies olohuoneessa

2006-08-06T22:07:00.000+03:00

Marsilainen pöyräilee silloin tällöin kylille ostamaan tötterön ja istuksimaan grillin aurinkovarjon alla turisteja pällistellen. Minua tuollainen aikuisessa miehessä ärsyttää! Ostaisi litran jädeä ja istuisi kotona sitä syömässä - tulisi halvemmaksikin. Onko tämä nyt sitä parisuhdeleireillä opetettua miehen vetäytymistä luolaan? Ehkä hän tarvitsee välillä irtiottoa ja lepohetkeä parisuhteemme sanattomista säännöistä ja vastuista. En tiedä onko asia näin, enkä halua viritellä asiasta tinkaa hänen kanssaan. Tuntuisi kummankin osapuolen kannalta nöyryyttävältä alkaa analysoimaan noita jätskiretkiä.

Tarvitsen huumoria, suurpiirteisyyttä ja armollisuutta. Tässä on aika pitkälti hyvän parisuhteen resepti.

Kaipaan itsekin toisinaan hengähtää ihan yksin kotona lukkojen takana miehen läsnäolosta. Silloin sikailen ihan samoin kuin hän, vaikka en hänessä sellaista siedäkään: kasaan jotain herkkua lautaselle (yleensä pastaa, chilikastiketta ja pastaa, nam!)ja surffailen kanavilla kissa sylissäni mitään ajattelematta. Vohvelitkin ajavat hyvin sikailuillan herkut ja aiheuttavat ikuiselle laihislaiselle sopivan morkkiksen, jonka voimalla jaksan seuraavana päivänä ulkoilla ahkerasti.

2006-08-04T22:37:00.000+03:00

"Kauneus on katsojan silmässä", sanoi joku viisas ja oli varmaan oikeassa. Mutta miksi kunkin silmä näyttää sen kauniiksi minkä näyttää? Norjan äärimmäisessä kolkassa idässä, Hamningbergin kylässä oli äskettäin Naturfilosofisk festivaalit, joissa kyseltiin, miten Varanginvuonon aava maisema muokkaa ihmisen luonnetta. Muistan erään norjalaisen kodinhoitajan kerran maininneen, että meren rannan asukkaat ovat nöyrempiä, mutta sitkeämpiä kuin sisämaassa asuvat.

Mietin monesti Etelä-Suomessa aikoinaan asuessani sen kaupunkien betonilähiöiden vaikutusta siellä kasvavien lasten maailmankuvaan, kauneuskäsitykseen ja jopa ihmisten mielenterveyteen. Luoko ihminen itsestään kyvyn nähdä betonimuottiin valettujen elementtien latomuksissa jotain kaunista? Minulla sitä taitoa ei ole koskaan ollut. Hamningbergin 1800-luvulta peräisin olevien siparialaisten puutalojen pitsileikkaukset ja omaperäinen arkkitehtuuri värähtelee sieluni kanssa samoilla aalloilla.

Kakkaa ja luovuutta

2006-08-02T20:43:00.000+03:00

Päädyin taas tänään pohtimaan luovuutta ja sen hulluutta. Luin Norjassa norjalaisen nykykirjailijan, Rune Belsvikin, palkitun ja suomennetun teoksen Alaston poika. Sujuvasta kerronnasta ja mukaansa tempaavasta tarinasta huolimatta päällimmäiseksi jäi silkka kakan maku. Kirjassa kuvattiin sivumäärissä laskien varmasti neljännes tekstistä erilaisia virtsaamisen ja ulostamisen muotoja pystyssä ja pitkällään. Tämän kaiken kuvaamiseen Rune-parka oli varmasti tarvinnut paljon luovuutta ja myös kohtuullisesti kokemusta!

Se siitä kakasta. Aina eivät luovat kokemukset minunkaan elämässäni ole olleet pelkästään kauniita. Lasten ollessa pieniä aina roiskui, lirahteli ja suttaantui yksi jos toinenkin paikka. Kaipasin kauneutta, ikävöin piirtää ja maalata, mutta aikaa ei siihen ollut. Lopulta päätin ottaa luovia nautintoja mistä vain arjen toimista. Pöydän alle kuivunut tomaatin pala ja sen päälle kaatunut maito antoivat minulle luutuamisen ohella ihkaoikean taidenautinnon! Mitkä värit ja muodot, vau! Pienin sormin ikkunaan levitetty vauvan pyllyvoidekin saattoivat silmissäni saada melkein lasimaalauksen arvon, kun muutakaan ei ollut tarjolla.

Tuosta rasvaisesta olohuoneen ikkunasta kirjoitin runonkin, jonka lähetin johonkin runokilpailuun ja voitin toisen palkinnon. Palkinto oli levyllinen Loirin laulamia Eino Leinon runoja. Tästä avautui minulle uusi ja avara runon maailma. Mutta se on toinen tarina se.

Kissan onni

2006-08-01T21:34:00.000+03:00

Vanha kirjava kissamme makoili terassilla kuumuudesta onnellisena, mutta läkähtymäisillään. Sen kuumaa pehmeää turkkia oli mukavaa silitellä eläimen kehrätessä raukeana. Sen vihreät silmät lupsivat autuaallisesti ja etukäpälät "leipoivat" ilmaa. Joskus olen kokenut sekavia tunteita lemmikkini onnellisuutta katsellessani. Mietin, pitäisikö ottaa vaikka ottolapsi, jos kerran hellyyttä ja huolenpidon tarvetta on vielä näin paljon kolmen oman lapsen jälkeen. Toisaalta, onko väärin aiheuttaa sekä itselle että pienelle eläimelle iloa pitämällä siitä hyvää huolta. Onhan sekin rikkana rokassa maailman onnellisuussaldossa...

Parisuhteelle ei ole pitkän päälle terveellistä toisen työttömyys tai työkyvyttömyys. Arjesta katoaa rytmi ja työttömältä helposti itsekunnioitus. Näitä olemme parisuhteessamme miettineet, kun tämä kohtalo on meitä koetellut jo yli kolme vuotta. Mies koettaa touhuta kaikkea pientä tarpeellista kotosalla, mutta se ei tunnu riitävän sosiaalisen aseman lunastamiseen perheessä ja yhteiskunnassa.

Mies pesi Kuplani toissapäivänä. Se jäi takapihan nurmikolle sen jälkeen kuivumaan. Kyläilemässä käyneet ystävämme ihastelivat sen sijoitusta isoista olohuoneen ikkunoista. Rubiininpunainen vekotin oli todella upea pihakoriste vihreässä puutarhassa. Vastavärit kruunasivat onnistuneen muotoilun suoman aistielämyksen. Kupla olisi kaunis olematta auto. Se on siis enemmän kuin auto!

Tässä vielä yksi yövalossa otettu kuva Ruijasta.
Kuvaajana tyttäreni.

Paratiisin jälkeen

2006-07-30T21:00:00.000+03:00

Kotimarsilaiseni ajoi uuden (persoonattoman) autonsa nurmikolle ja pesi sen suolaisista roiskeista, jotka Norjan reissun jälkeen kirjoivat sen lokin kakkojen lisäksi. Olisi saanut jättää silleen, että autoraukka erottuisi jotenkin sadoista samanlaisista! Samaan pesuun pääsi Kuplanikin. Sen takajalkatilaan oli päässyt sadevettä, joten koetan kuivatella sitä nyt, ettei ala ruostua. Kuplistituttavani lähetti minulle s.postissa kuvia sinisestä avokuplasta... Aargh! Nyt näen siitä unia päivällä ja yöllä.

Kävin hillasuolla ja mietin kelta-oransseja marjoja ihastellessani taas värien merkitystä mielenterveyteen. Varangin vuonon rannalla värit olivat parhaimmillaan öisin. Aurinko ei siellä vielä laske. Se punasi vuonon etelärannan tunturit, mutta jätti varjokohdat siniharmaiksi. Eräänä yönä aurinko paistoi pilven raosta jännästi viistoon ja sai meren pinnan hohtamaan sinisen eri sävyissä. Näytti siltä kuin valo olisi tullut meren pohjasta. Talvikaamoksessa tuo maailma ei vastavuoroisesti sisällä muuta kuin mustaa, siniharmaata ja harmaan eri sävyjä - kuin grafiikanlehti.

Ekkeröyalla asuu 25 ihmistä, joista suurin osa on poika- tai leskimiehiä. Erityisesti mieleen jäi eläkeläisukko, naapurimme Håkan, joka eli täysin kirjavan kissansa ehdoilla. Kiinnostavia olivat myös rannalla ruskeassa suuressa talossa asuvat lyhytkasvuiset veljekset. He ajelivat vuoron perään kylän raitilla mopoautollaan turisteja ihmettelemässä. Toisinaan heidän kurttuiset kasvonsa näkyivät talon ikkunoissa, kun he viettivät iltaa lintuvuorelle pyrkijöitä tarkkaillen.

Eikö avara arktinen maisema pakosti kasvata suuria taiteilijoita ja kirjailijoita, ihmettelen. Ei ilmeisesti kuitenkaan, sillä Ekkeröy on kalastajien ja lampaan kasvattajien kylä. Suosittelen paikkaa kaikille, jotka haluavat lomaltaan omatoimisia elämyksiä Jäämeren hengessä.

Arktisia ihmeitä

2006-07-29T21:45:00.000+03:00

Tulipa vietettyä parisen viikkoa Ruijassa Pohjois-Varangilla, Ekkeröyn kylässä. Vuokrasimme sieltä 40-luvulla valmistuneen ja 50-luvun tyyliin sisustetun talon, josta oli vain 250 metriä läheiselle lintuvuorelle. Siellä asustaa kuulema 40 000 pikkukajavaa! Iltaisin seurasimme tuhantisten lintuparvien äänetöntä lentoa mereltä takaisin lintuvuoren pesilleen, joissa isot poikaset odottivat ruokkijoitaan. Lammasäidit karitsoineen laidunsivat aivan talomme nurkalla. Niiden määkinä herätteli meitä lempeästi aamuisin.

Olen onnellinen kaikesta kokemastani. Ruijaa hallitsee kaksi tuoksua, joista kummastakin sain nauttia täysin siemauksin. Ensimmäinen tuoksu on meren ja toinen tunturin. Tunturissa tuoksuvat kaikki matalat kasvit eteeristä, pihkaista tuoksuaan, jonka voimasta voisi kuvitella keuhkotaudinkin paranevan. Ekkeröialla kasvaa näennäisestä karuudesta huolimatta sata eri kasvilajia. Toista kymmentä kukkivaa lajia riiputti kukintojaan lintuvuoren ulosteista mehevöityneillä terasseilla, kuin tropiikissa.

Talomme yläkerrassa oli ateljee, jonne rahtasin Suomesta paperia, akryylivärejä, akvarelleja ja pastelleja. Maalasin ja piirsin mitä ikinä mieleen juolahti, ja niin tekivät talossa vierailleet ystävämmekin. Olisimme voineet perustaa lopulta sinne gallerian! Kiehtovia maalausalustoja olivat meren pyöreiksi hiomat kivet, joihin ei voi koskaan kyllästyä.

Huima adrenaliinia nostattanut elämys oli pulahtaa sukelluskamppeissa lasinkirkkaaseen Jäämereen. Syvälle en uskaltanut, mutta minulle riitti leikki pikkumeduusojen kanssa ja levien liikkeiden seuraaminen mainingeissa.

Matka oli minulle rentoutumisen lisäksi työtä. Haastattelin norjalaisia, suomalaisia ja kveenejä monenlaisista asioista, joista riittää kuukausiksi kirjoitettavaa moniin lehtiin. Parisuhteelle tuo aika teki hyvää. Olimme siellä ilman velvollisuuksia ja menneisyyttä. Elimme tuolla puuttomalla rannalla vain hetken kerrallaan pohjiaan myöten. Maiseman pelkistyneisyys ja aava meri asettelivat kai mittakaavoja oikeisiin suhteisiin.

Kaipaan takaisin.

Absoluuttinen totuus

2006-07-11T18:17:00.000+03:00

Käyn joka päivä uimassa omalla pienellä hiekkarannallani joen varressa. Siellä käy aniharvoin muita. Kaikki haluavat isolle rannalle. Ajoin rantatietä eilen Kuplalla ja parkkeerasin sen törmälle. Ihastelin sen kauniita muotoja rannalla lekotellessani ja välillä pulahdin kristallinkirkkaaseen tunturipuroista syntyneeseen jokiveteen. Kullankeltainen hiekkapohja välkehti upeasti valon ja aaltojen kirjossa veden läpi. Kultaahan hiekassa oikeastikin jonkin verran on. Tuoksut melkein sekoittivat pään. Seisoin (kylmässä, hrrr!) vedessä, suljin silmäni ja vedin henkeä - kukkien ja metsän tuoksut kulkivat satoina vivahteina lämpimän tuulen mukana. Tuli vahvasti sellainen tunne, melkein kai jonkinlainen katharsis, että tässä on todellinen maailma, tässä on läsnä kaikki oleellinen.

Punainen Kupla nökötti rantatörmällä keula joelle päin. Vastarannalla juuri sillä kohtaa sitä tuijotti sammunein silmin vaaleansininen tontitettu Kupla-parka. Sillä ei ole varmaan ajettu enää vuosiin, mutta se on jätetty pihan kaunistukseksi ja muistojen virkistäjäksi pihapiiriin. Kuusikymmentä vuotta sitten nämä rannat roihusivat tulimerenä saman miehen käskystä, joka laittoi alkuun näiden maailman kauneimpien autojen kehittelyn. Viime kesänä uimarannaltani nostettiin kymmeniä sinne hautautuneita sodanaikaisia ammuksia. Paradoksaalista!

Uni tietää kuolemaa

2006-07-08T11:24:00.000+03:00

Näinpä hauskaa unta: Kävelin tuntemattoman kaupungin katuja ja äkkäsin yllätyksekseni tien poskessa valkoisen Kuplan rekisteritunnus HMN-1. Se oli isäni Kupla, jonka hän osti 1970. Unessa kiertelin autoa ja ihmettelin, että sen nykyinen omistaja oli saanut sen noin hyvään kuntoon. Se oli onnellinen uni. Ehkä alitajuntani käsittelee näin isän lähestyvää kuolemaa. Lewyn kappale-tauti on vienyt jo liikuntakyvyn ja harhat lisääntyvät.

Miestäni en ole tavannut kymmeneen päivään. Vielä menee toinen mokoma, ennen kuin hänen työrupeamansa loppuu ja pääsemme yhdessä Norjaan melkein kahdeksi viikoksi. Tietty määrä erillään oloa on parisuhdetta piristävää, mutta liika on aina liikaa. Tämä alkaa olla jo sen rajoilla. Ikävän takaa alkaa pilkistää muistoja keljuista hetkistä ja pientä epävarmuutta kaikesta. Ehkäpä ikäväkin noudattelee jollakin tasolla surutyön kaavaa, joka on koko ihmiskunnalle sisäsyntyinen asia.

Valkoinen jaloakileija kukkii upeasti! Taidan käyttää osan tästä hellepäivästä maalaamalla tuon käsittämättömän monimutkaisen, herkän kukan. (Vaikka en kukkatauluista edelleenkään jaksa innostua)

I have a dream

2006-07-05T17:55:00.000+03:00

Voi jummi jammi mikä rutina kuului tänään Destiny-paran alustasta, kun putputtelin lastenleiriltä kotiin! Koetin kuulostella mistä päästä autoa se kuuluu, mutta en saanut selvää. Kylän läpi ajellessani ihmiset kääntyivät ihmettelemään ääntä. Turistit osoittelivat Kuplaa sormella ja paikkakuntalaiset hymähtelivät. Tämän kairan kaikki kaksi autokorjaajaa, jotka historiallisista ajoneuvoista jotain ymmärtävät, ovat tietysti lomilla. Edessä olisi reissu Ruijaan, mutta tiedä häntä, uskallanko yrittää jos vaikka joudun hinauttamaan autoressun sieltä kotimaahan. Eipä olisi kivaa se! Olen niin kovin haaveillut visuaalisesta nautinnosta, jonka rubiininpunainen Kupla saisi aikaan sinistä aavaa merta vasten...

Ferdinand Porsche loi Kuplat aikoinaan tarkan suunnittelun ja testailun jälkeen. Jossain Riemukupla-elokuvassa asiasta kerrotaan hauskasti. Siinä Ferdinand-parka pudottaa vahingossa Kupla-prototyypin sulaan seokseen rakastamansa naisen valokuvan, joka liukenee liemeen. Tästä syystä Kuplista tuli "eläviä" autoja! Olen monesti ajatellut tuon pienen fiktiivisen episodin merkitystä. Kumpa voisin sekoittaa työhöni aina hivenen rakkautta, että niissä olisi henki, jonka lehtijuttujeni lukijat ja elokuvien katsojat tunnistaisivat jonakin heitä rikastuttavana ajatuksena.
I have a dream!

Kumma kun noita kukkatauluja nyt pukkaa ilmoille.

Riemukupla

2006-07-04T22:26:00.000+03:00

Olen ohjaajana lastenleirillä. Eilen pieni leireilyn ensikertalainen alkoi illalla kaivata äitiä ja omaa unilelua. Lupasin viedä kaverin kotiin kymmenen kilometrin päähän. Pihalla poika näki punaisen Kuplani.
- Riemukupla, hän huudahti innostuneena.
Koko matkan poika tarkkaili nopeusmittaria, bensamittaria ja kaikkea ajoon liittyvää tietoviisaasti kommentoiden. Hän odotti, että tämäkin härveli alkaisi puhua, niin kuin elokuvan vastaava peli teki. Taisin kirkastaa hänen ikäväntäyteisen leiripäivänsä muiston aidolla Kupla-ajelulla.

Omat aikuiset tyttäreni käväisivät Kuplalla eilen rannalla. Eivät meinanneet saada sitä palatessaan käyntiin. Selvästikään asia ei ollut tuntunut yhtä pahalta, kuin jos uusi automme olisi temppuillut samalla tavalla. Kuplalle annetaan enemmän anteeksi. Sillä saa jopa hiukan töpeksiä liikenteessäkin. Sen sympaattinen muoto ja ikä varmaan tekevät sen.

Miksi vastaavilla vuosilla ja muhkeilla muodoilla varustetulle naiseläjälle ei anneta anteeksi hitautta ja käynnistymisvaikeuksia? Entistä vireyttä vain vaaditaan niin työssä kuin ihmissuhteissakin. Vuosistani ja muodoistani en toki itsekään ole ylpeä. Täytynee tehdä tässä kohtaa parannusta!

Haava

2006-07-02T21:57:00.000+03:00

Noudin nuorimman tyttäreni tänään lentokentältä kotiin. Hän oli viimeksi täällä Lapissa käymässä helmikuussa. Tyttö vakuuttaa vihaavansa Kuplaani. "Räjähtäisipä se", hän puuskahti kerran! Kentän parkkipaikalla hän kuitenkin huomasi maalipinnan kupruilun nokkapellissä ja tuumasi hellästi: "Äiti, sun Kuplassa on haava."

Makoilimme sohvalla äsken ja pohdimme äiti-tytär-suhdettamme. Tyttö on asunut puoli vuotta omillaan ja olemme nähneet vain pari kertaa. Puhelimessa olemme toki vaihtaneet kuulumisia usein. Hän myönsi tarpeensa irtiottoon ja itsenäisiin päätöksiin. Hän ei nyt siedä neuvojani eikä mielipiteitäni. Olen välillä tikahtumaisillani auttamisen ja neuvomisen halusta, mutta koetan hillitä itseäni. Vaikeaa!

Liian moni parisuhde lähipiiristämme on purkautunut tai voi huonosti. Voisinpa äitinä antaa juuri ne harvat ja hyvin valitut neuvot lapsilleni, jotka auttaisivat onnistumaan ihmissuhteissa. Ehkä avainsana on NÖYRYYS (ei nöyristely), luulen ainakin pitkän parisuhteen antamalla kokemuksella niin.

Kupla Intercontinental

2006-07-01T21:16:00.000+03:00

Kolmekymmentä vuotta sitten ystäväni teki Kuplastaan asuntoauton. Hän asensi ikkunoihin verhot (paitsi etuikkunaan), osti tasasivuisen neliön muotoisen kappaleen paksua vaahtomuovia ja reilusti isomman kappaleen vahvaa rakennusmuovia, kaksi kylmälaukkua ja vesikanisterin. Asuntoauto nimeltä Intercontinental oli valmis. Illalla ajon päätteeksi hän työnsi etuistuinten selkänojat eteen ja levitti vaahtomuovin takapenkille. Jalkatilassa sitä tukivat kylmälaukut, joissa hän säilytti ruokansa. Etuikkunan peitteeksi hän nosteli seuraavan päivän vaatteet hengareissa siliämään. Sitten vain auton sävyyn sointuvat lakanat ja täkki vuoteeseen, verhot kiinni ja untenmaille. Ystäväni mahtui juuri ja juuri kulmittain nukkumaan leveään vuoteeseensa, pieni kokoinen nainen kun on.

Aurinkoisella säällä hän lämmitti kanisterissa vettä auringossa ja laittoi vaahtomuovin päälle reilun kokoisen rakennusmuovin. Sitten hän veti taas verhot eteen, riisuutui ja kaatoi "kylpyammeeseensa" kanisterista sopivan lämpöistä vettä. Kun vesi piti saada pois, hän raotti Kuplan ovea ja varovasti taittoi muovin reunaa alas, jolloin vesi valui ulos. Sitten vain huuhtelemaan... "Kuinka rakastinkaan sitä autoa", hän totesi.

Minulle tämä kertomus muistuttaa tyytyväisyyden ja kekseliäisyyden merkityksestä. Mitä korkeampi elintaso on ja mitä vähemmän aikaa sen ylläpitämiseen menee, sitä mitättömämmistä asioista ihminen tekee ongelmia itselleen. Minulle ainakin käy niin, jos olemassaolon perustarpeiden tyydyttämiseen menevästä ajasta jää paljon ylimääräistä. Silloin alan kärtyämään marsilaiseni sinne tänne jättämistä kahvikupeista, kalentereista, työkaluista, pullan muruista (ARGH!) jne. "Ole aina vähän nälkäinen ja ota aina hiukan enemmän töitä kuin pystyt tekemään", neuvoi joku kokenut toimittaja kerran. Siinäkö onnen avaimia?

Kuvassa on tammukkapuro Pielpan polun varrelta.

Muistoja, muistoja...

2006-06-30T16:37:00.000+03:00

Edellinen päiväkirjan teksti kirvoitti muistoja enemmänkin. Köröttelin eilen tyttäreni kanssa Inariin ja patikoimme Pielpajärven erämaakirkolle. Tyttö ajoi. Reilun kahdeksankympin vauhdissa ratti alkoi täristämään. Kesärenkaat ovat epätasapainossa. Pitäisi käyttää tasapainottamassa ne, mutta tympii, kun pultit jumittuvat aina niin tiukkaan, että huoltsikalla ovat niiden kanssa ihmeissään. Ei auta vaseliinikaan. Ovat kuulema jotkut ihmeen "itse-kiristyvät".

Siinä muun liikenteen tukkona putputellessamme, mieleeni tuli pienoinen muisto hamasta lapsuudesta. Isä ajoi uudella Kuplallamme suoraa tietä ja innostui kiihdyttelemään. Ylpeänä hän ilmoitti: "Lapset, nyt ajetaan satasta!" Kylläpä se tuntuikin huimalta vauhdilta! Isä ajoi muuten aina turhan hitaasti. Ehkä hän halusi poliisina näyttää esimerkkiä. Dementian edetessä ajovauhti kiihtyi ja ajo oli kaikin puolin uhkarohkeaa. Lopulta poliisi otti häneltä kortin pois. Voi sitä häpeää! Tajusin, kuinka tiiviisti autoilu liittyy illuusioon vapaudesta ja autonomiasta.

Pielpajärvellä oli hiljaista. Jokunen turisti ties mistä päin maailmaa tuli neljän kilometrin polulla vastaan. Kaikki tervehtivät ilahtuneena toisiaan. Jokainen ihminen on tärkeä ja merkityksellinen, kun populaa on tarpeeksi vähän.

Isän Kupla lähtee Taivaaseen

2006-06-28T23:25:00.000+03:00

Soitin tänään isälle etelään. Dementiaan, liikuntakyvyttömyyteen ja kuolemaan johtava sairaus on edennyt tänä kesänä jättiharppauksin. Hän ei saanut suustaan enää yhtään järkevää sanaa ja nukahti kesken puhelun. Koetan pitää paniikkimielialan poissa ja asennoitua järkevästi, sillä sairaus on sairaus. Silti oman isän liukumista asteittain pois tavoittamattomiin on tuskallista seurata sivusta. Välillämme on toista tuhatta kilometriä, enkä pääse häntä usein katsomaan. Olen lukinnut tunteita sisimpääni, mutta tiedän, että kun isäni on kuollut, en voi niitä enää pidätellä. Silloin joudun käsittelemään myös syyllisyyttä, jonka aavistan piileskelevän jossain järkisyiden takana.

Muistan isäni kookkaana, turvallisena maalaispoliisina, joka piti hyvää huolta kunnostaan. Hän nosteli painoja ja harrasti nuorempana nyrkkeilyäkin. Lenkkeily ja soutulaite kuuluivat kuvaan viimeisinä, kunnes lihasten jäykistyminen esti nekin vähät. Muistan hänet 70-luvun alussa ylpeänä kaartamassa kotipihaan uudella valkoisella Kuplalla, joka nosti perheemme sosiaalisessa arvoasteikossa sillä tuppukylällä. Kupla oli halvin mahdollinen malli, 1200, jossa ei ollut edes bensamittaria, vaan varatankki. Pihallani nököttävä Kupla muistuttaa minua tuosta ensikosketuksesta Kupliin, johon muistoon isä liittyy saumattomasti. Olisin niin mielelläni esitellyt Destinyn isälle ja vienyt hänet koeajolle, mutta siihen ei enää ole mahdollisuutta.

Seitsemän litraa

2006-06-27T20:38:00.000+03:00

Kotimarsilainen lähti reissuun kolmeksi viikoksi. Seuraavan kerran meillä on päivittäisten pikapuheluiden lisäksi aikaa jutella vasta 18. päivä. Tuntuu oudolta olla kotona ilman häntä. Toisaalta olen helpottunut, toisaalta on ikävä - vähän huolikin. Pitkä parisuhde on oivallinen tapa hioa ja hioutua ihmisenä. Sen luoma tietty riippuvuus toisaalta rasittaa, mutta toisaalta on upeaa olla sidoksissa monella tasolla yhteen tuttuun ihmiseen, jonka kanssa on saanut aikaiseksi lapsia ja yhteistä historiaa. Lasten muutettua kotoa olen joutunut määrittämään suhdettamme uudelleen, myös suhdetta itseeni. Kuka olen ilman jatkuvasti läsnäolevaa äitiyttä? Kuka on tuo mies, joka on yht´äkkiä muutakin kuin lapsikatraani isä?

Vilkaisin Kuplan moottoriin tänään, että miltä se näyttää toissapäiväisen pitkän reissun jälkeen. Kirkas ja puhdas oli moottori, kaikki kunnossa. Laskin, ettei se ollut kuluttanut tasaisessa yhdeksänkympin maantieajossa kuin seitsemän litraa satasella. Muistan yhden Kuplani (1200, vm 71) kauan sitten vieneen talvella jopa 15 litraa! Osa siitä löytyi öljyn joukosta. Siitä laukesikin moottori, mutta se tapahtui vasta sen jälkeen kun olin myynyt sen yhdelle sinisilmäiselle nuorelle miehelle. Samainen poikaressu kuoli myöhemmin ajettuaan kolarin sillä pöristimellä.

Kotimarsilainen oli ennen reissuun lähtöään teipannut yhden ilmaputken löystyneen juuren kuntoon. Olipa se liikuttava huomio. Kiitos!

Hitlerin käsky

2006-06-26T12:43:00.000+03:00

Olipa reissua kerrakseen, mutta hyvin meni. Kuusisataa kilometriä tuli Kuplan mittariin lisää vuorokauden sisällä. Näin monia iloisia ilmeitä ja sain tervehdyksiä ihan vierailta autoilijoilta. Eipä tosiaan näkynyt tiellä muita lajitovereita, joten kaipa se Destiny kiinnitti huomiota.
Tyttäreni linja-auto oli myöhässä, joten käväisin ajankulukseni Norvajärvellä saksalaisten sotilaitten hautamuistomerkillä. Se oli järkyttävä paikka. Suuren ja pimeän kivihallin lattioilla oli kivilaatoissa kaiverrettuina nuorten, noin parikymppisten, saksalaispoikien nimiä loputtomalta tuntuvissa riveissä. Jokaisen jäännökset lepäsivät sillä kohtaa kiven alla. Kivillä oli hautaseppeleitä, joita omaiset ovat sinne kaukaa tuoneet. Vieraskirjasta tavasin samana päivänä kirjoitettua vanhan ihmisen vapisevaa tekstiä, jossa saksaksi kerrottiin rakkauden yhä elävän. Itkin ajatellessani omaa vähän päälle parikymppistä poikaani... Yhtä ihania ja rakastettuja nuorukaisia ovat saksalaisäidit joutuneet antamaan kuolemalle, eikä edes ylevän aatteen takia.

Sekavin ja ristiriitaisin tuntein hyppäsin parkkipaikalla Kulpaani, jonka alkuidea oli Hitlerin halussa luoda edullinen ja sitkeä kansanauto, Volkswagen.

Narnialainen Kupla?

2006-06-24T22:10:00.000+03:00

Huomenna käväisen mutkan Rovaniemellä. Matkaa kertyy kuutisen sataa kilometriä. Enpä ole Kuplalla niin pitkää matkaa aikaisemmin ajanutkaan. Ajattelin sitaista sen puskuriin koivun oksia, niin kuin ennen tehtiin juhannuksena. En tiedä onko sellainen tapa enää käytössä missään päin Suomea. Juhlia on liian vähän arkea ryydittämässä. Suomalaiset eivät oikein osaa juhlia toisin kuin venäläiset ystäväni, joilla on aina ohjelmaa, puheita, lauluja, musikaaleja ja tansseja. Se kai kuuluu heidän kulttuuriinsa.

Jäin pohtimaan sitä Narniaa - satumaata. Siitä lähtien kun tauon jälkeen ostin ensimmäisen Kuplani vuosia sitten, olen sanonut, että jokaisella pitäisi olla oma lelu. Ihan niin kuin kieli voi ilmentää kulttuuria, voi tietty autokin edustaa omalaistaan tapaa mieltää maailmaa. Koen olevani jollakin tavalla arkipäiväisempi ja ilottomampi ajaessani mieheni uudella autolla (jonka merkkiä en kerro), kuin Kuplaa ajaessani. Kupla sisältää minun historiaani lapsuudesta lähtien villiin nuoruuteen ja nyt aikuisuuteen asti. Muistoja, kokemuksia, unelmia ja pettymyksiäkin. Kuplalla ajelin silloinkin kun tapasin mieheni. Siinä lempemme taisi saada alkukipinänsä Pohjois-Karjalan mutikoissa.

Niin, 35 vuotta vanha Kuplani on kai minulle jonkinlainen Narnia! Istahtaessani sen pyöreiden muotojen huomaan täydellisesti jousitetuille penkeille, koen iloa ja saan uusia ideoita, kerron vitsejä ja keksin tarinoita. Muodon kauneus ja henkinen sopusointu menneisyyden sekä nykyisen ympäristön kanssa merkitsevät minulle paljon. Kuplassa ne ovat läsnä.

Marsilaisen makkarat

2006-06-24T15:12:00.000+03:00

Kotimarsilaiseni sätkii kuntolaitteessa, jonka kannoimme takkahuoneeseen eilen. Ei se (siis laite) mikään kodin kaunistus tosiaan ole, mutta tuikitarpeellinen kahden selkäkipuisen huushollissa kuitenkin. Seuraava operaatio on telkun pois kantaminen ainakin kuukaudeksi. Hermolepo siitä kuuluu kesän iloihin. Minun ei tosiaan tarvitse tietää kaikkea kaameutta mitä toisella puolella maapalloa tapahtuu, ellen voi siihen jotenkin vaikuttaa. Omassakin maailmassani riittää kohennettavaa ja autettavia yllin kyllin.

Innostuin lukemaan C.S. Lewisin Narnia-sarjan luettuani ensin hänen elämäkertansa. Olipa piristävää lukea joskus lapsille suunnattua fantasiaa! Sen upea, salattu symboliikka ja ällistyttävän tehokkaasti kuvatat aistielämykset toisesta maailmasta imaisivat minut Narniaan ja jumalallisen Aslanin pauloihin. Melkein olen välillä näkevinäni toisesta silmäkulmasta välähdyksiä maailmoista, jotka ovat oman arkipäiväisen maailmani sisällä. Aikoinaan suuri suru avasi minulle oikeasti tuon maailman muutamiksi kuukausiksi.

Marsilainen grillasi ilokseni makkaraa. Nyt syömään!

Lääkkeet kohdillaan

2006-06-22T21:41:00.000+03:00

Lääkkeet alkaa jo purra. Etelä-Lapissa olevan Kuplan omistaja lähetti ihania kuvia metallinhohtosinisestä ajokistaan. Auto on sen näköinen, että sitä on rakastettu. Mies katseli kuvia ja selvästi alkoi lämmetä sen hankinnalle. Äsken hän näytti minulle netistä pienen purjeveneen kuvaa. Myymme kuulema hänen uuden autonsa ja ostamme sinisen Kuplan ja purjeveneen. No jo on lääkkeet!

Toisaalta miehille näyttää tulevan aika ajoin jonkin uuden vekottimen ostovimma, oli lääkkeet kohdillaan tai ei. Ehkä se liittyy seikkailuviettiin tai valloittamisen haluun tai egon pönkittämiseen tai johonkin muuhun tiedostamattomaan. Ehkä ei.

Tyttäret tulevat tänä yönä Suomeen Saksan kautta Ranskasta. Saan toisen kotiin sunnuntaina, toisen heinäkuun alussa, mutta poika ei tyttökaverinsa kanssa vielä tiedä milloin tulevat. Mistä saisi äidin sydän ikävään lääkettä? Taas taistelevat järki ja tunne tukkanuottasilla. Ilo heidän itsenäistymisestään on kuitenkin voitolla. Imelät iskelmät ovat täynnä rakkaan ikävää ja muuta lällää. Ihme ja kumma, ettei juuri kukaan tee lauluja vanhempien ikävästä, kun lapset ovat pyrähtäneet maailmalle. Pitäisiköhän yrittää?

Sääskivelli sakenee

2006-06-21T19:16:00.000+03:00

Oma kotimarsilaiseni alkoi tänään täyttämään jotain hakemuskaavaketta. Hän halusi minun istuvan vieressään ja kommentoivan sanamuotoja jne. Melkein jo kiukustuin, että eikö iso mies osaa itse! Mutta onneksi sain itseni viime hetkillä hillittyä. Tällaisiahan miehet ovat. He kokevat yhteyttä vaimoonsa tekemällä yhdessä jotakin. Minä puolestani haluaisin keskustella rauhassa käsi kädessä ja katsoa silmiin, mutta sellaisesta marsilainen hätääntyy: Joko taas on tulossa kotikäräjät.

Ehdotin marsilaiselleni, että hän myisi pois sieluttoman uuden autonsa ja ostaisimme hänelle ikioman Kuplan - sen sinisen. Voisimme ostaa myös pienen asuntoauton. Mies ei oikein lämminnyt asialle. Hän haki tänään jotain vahvoja kipulääkkeitä selkäsärkyynsä. Kokemuksesta tiedän, että hän saa niistä aina autokuumeen. Kokeillaanpa meneekö ehdotus perille parin päivän kuluttua...

Juhannus lähestyy. Sääskivelli pihalla tihenee. Sitten tulevat mäkärät ja paarmat. Onneksi ei hirvikärpäset - ainakaan toistaiseksi.

Sininen vai punainen

2006-06-20T23:06:00.000+03:00

Tänään valkeni, että meillä on keittiössä vesivahinko. Pesukoneen poistoputki oli hapertunut ja vettä tulvinut jo olohuoneenkin lattian alle. Parketti ei näytä kivalta. Mies tarttui asiaan tomerasti, raahasi kalusteita, konttasi lattialla, luutusi ja tutki missä vuoto on. Vesivahinko ei ollut kiva, mutta oli kivaa seurata ison miehen (taas paidatta) hikistä vääntämistä äärimmäisen keskittyneenä yhteen asiaan. Se on miesten etuoikeus. Minulla ainakin vilisee sen kymmenen muuta juttua päässä, jos koetan ainakaan pitkäksi aikaa keskittyä vain yhteen.

Olen vaikeassa tilanteessa, enkä tiedä mikä on järjen ääni, mikä tunteen. Ja kumpaa pitäisi kuunnella. Kuplallani olisi kaksi ostajaa. Kuinka ihmeessä raskisin luopua siitä! Olemmehan kokeneet yhdessä paukkupakkaset, Norjan lumivyöryt, remontit ja pitkät erämaataipaleet. Toisaalta kuulin juuri että Etelä-Lapissa olisi myytävänä unelmieni sininen Kupla, mutta se on vm 73. En oikein tykkää niin tuoreista, eikä siinä varmaan ole mustia kilpiäkään. Toisaalta se on kuulema huippuhienossa kunnossa. Destinyllä on luonnetta ja upea historia EU:n pohjoisimpana Kuplana. Voisipa omistaa molemmat!

Tuoksuja tulvii

2006-06-19T17:10:00.000+03:00

Taas enteilee sadetta ja ukkosta. Sääsket ovat aivan raivona verenhimosta. Kissa ravaa sisään ja ulos niitä karkuun. Ulkona leijailee huumaava tuoksu, joka tulee suopursuista, pihlajan kukista ja tuoreista koivunlehdistä. Mies on kuumuuden takia riisunut paidan pois ja varoittelee yrittämästä seksuaalista ahdistelua... No, jospa sitten annan hänen olla rauhassa!

Illalla innostuin maalaamaan lisää kukkia. Aihe ei kovin kiintoisa ole, mutta oli ilo huomata että työ sujui. Koin taas sen ihmeen, että värit ikään kuin itsekseen halusivat määrättyyn järjestykseen. Muoto löytyi vaistonvaraisesti ja viiva piirtyi milloin kevyenä, milloin raskaana riippuen varjoista ja valoista. Paloin loppuun kuvittajana kuusi vuotta sitten. Historialliset kuvitustyöt vaativat massiivisen taustatyön. Jokainen yksityiskohta piti tarkistuttaa asiantuntijoilla, milloin arkeologeilla tai geologeilla. Ollapa siinä sitten luova! Nyt en ajattele pätkääkään työn hintaa tai arvostelijoiden kommentteja. Maalaan vain omaksi ilokseni. Muuten ahdistus palaa.
Lapsia on ikävä. Syli on tyhjä. Ovat tulossa kaikki kolme käymään jossain vaiheessa. Kaikilla on itsenäistymisvaihe menossa, eikä silloin ole viisasta liikaa roikkua isässä ja äidissä. Mies ei tunnu kokevan mitään kummempia kriisejä lasten lähdön takia. Tai ei ainakaan myönnä. Hänhän onkin marsilainen!

Kupla-Destiny nököttää pihalla pieni maalikupru nokkapellissään. Se surettaa minua. Siihen muodostuu helposti ruostetta. Mitähän sillekin pitäisi oikeaoppisesti tehdä?

Mannaa värinnälkäiselle

2006-06-18T18:14:00.000+03:00

Sainpa kuivapastelleilla aikaiseksi pienen kukkataulun ystävälleni lahjaksi, vaikka kukka-aiheet muuten tympivätkin. Ystäväni lahjoitti minulle pois muuttaessaan saint paulian, joka nyt kukkii upeasti. Sen lehtien vihreän sävyjä oli mielenkiintoista tutkia. Varsien ohuesta nukkapinnasta valo taittui pehmeästi ja eri sävyisenä kuin lehdissä. Lilat kukat saivat osan loistoaan niiden keskellä olevasta keltaisesta emistä. Vastakohtien sinfoniaa...

Vastakohdat eivät tahdo arjessa aina kohdata täydentävinä, vaan toisiaan riistävinä tai sammuttavina. Parisuhde on tässä lajissa varmaan ykkössijalla. "Rakkautta on lisätä toista", kuulin kerran jonkun viisaan sanovan. Kuinka se käytännössä tapahtuu, onkin toinen juttu. Omat täyttymättömät tarpeet vääristävät kuvaa ja saavat puolison näyttämään viholliselta enemmän kuin taistelutoverilta yhteisellä rintamalla.

Kukkapenkkini kukoistavat vihdoin viiden vuoden kynsimisen jälkeen. En malta pysyä poissa unikoiden ääreltä. Keltainen, oranssi ja valkoinen läpikuultava kukinto huojuu hontelon varren päässä. Huomenna ne jo varistavat lehtensä, mutta samasta juurakosta aukeaa lisää pullistuneita tummia nuppuja. Joka päivä uusia kukkia pakkasiin asti! Ihana sininen akileija nuokuttaa raskasta päätään, ja kullerot ovat juuri puhjenneet loistossaan. Mannaa värinnälkäiselle!

Liian kaunista

2006-06-17T17:09:00.000+03:00

Sataa. Kävin mieheni kanssa markkinoilla. yhdessä teltassa roikkui sammalenvihreä upea tunika vesilammikon ympäröimänä. En päässyt lähellekään sitä. Huomasin miten vajaaksi aistielämys jää jos kauneutta ei saa koskea. Ihan kuin sormenpäissäkin olisi jokin värien taju. Toisinaan kohtaan elämyksiä, joihin ei saa koskea tai lumous haihtuu. Sellainen on vanha kissani kun se nukkuu. Sen valkoinen tassu on somasti silmien päällä ja musta hännänpää kiertää vartaloa. Jokainen karva on oikeassa järjestyksessä, jotta lämmönhukka olisi mahdollisimman pieni. Sitä on vain katsottava ja hyväiltävä silmillään. Puhdas terve kissa tuoksuu ihanalta. Parhaimmillaan sen aistii pimeänä yönä, kun eläin tulee rinnan päälle nukkumaan. Silloin näköaisti veisi puolet hajuaistin suomasta ilosta.

Kylällä pörräsi edestakaisin vaaleansininen Kupla! Nautin sen katselemisesta. Kuinka täydelliset muodot ja täydellinen ajoilo! Kaksi nuorta poikaa istui etupenkeillä ja heillä oli selvästikin hauskaa: kesäloma, huomiotaherättävän kaunis kesäauto ja vain tämä hetki. Antakaa palaa!

Linssin läpi

2006-06-17T11:28:00.000+03:00

Katselin kameran linssin läpi maailman pieniä ihmeitä eilen illalla eräkämpällä: sammalta, aihkimännyn kaarnaa, kelopöllien päitä ja Kuplan yksityiskohtia. Tapahtui sama ilmiö kuin pitkän sairastelun jälkeen. Silloin kaikki arjen pikkupuuhastelut tuntuvat mukavilta, kun on vihdoin voimia tehdä niitä. Maailman kutistuminen on joskus hyväksi yksityiskohtien arvon ymmärtämiseksi.
Kuvittaja-aikoinani etsin täydellistä viivaa. Joku toinen sen oli jo oppinutkin, esimerkiksi Urpo Huhtanen. Joskus tunsin päässeeni melko lähelle, mutta tavoitteeseen en koskaan. Eilen tiiraillessani kämpän pihalla maailmaa vain hitusen kerrallaan, löysin paljon täydellisiä värejä ja muotoja. Kaikki ovat olleet siinä tarjolla, mutta niiden näkeminen vaatii nöyryyttä. Pitää kumartua, keskittyä ja tunnustaa, että jään aina kakkoseksi luonnon taiteen kanssa.

Kämpällä oli epätodellisen hiljaista. Kuuntelin tulen huminaa piisissä ja ajoittaista sateen ropsahtelua kattoon. Hermot lepäsivät, mutta kokemuksesta tiedän, että vasta parin kolmen päivän oleskelu metsässä laukaisee jännitystä kunnolla. Minun oli kuitenkin palattava töihin. Parin lehtijutun dead linet rapsahtavat kohta vastaan. Koetan tallettaa pienen palan tuota hiljaisuutta sydämeeni arjen käyttövoimaksi.

Luovuus ja haltioituminen

2006-06-15T22:07:00.000+03:00

Opastin tänään Norjassa nuorisoryhmää, jonka tuore elämänvoima sytytti minussa nuoruuden kaipuun. Kivet, simpukat, merisiilit ja kuningasravun kuoret kaikki kelpasivat suuren ihmetyksen ja luovuuden lähteiksi. Katselin turvallisesti rannalta heidän kiljumistaan ja räpiköimistään hyytävissä Jäämeren mainingeissa nautinnolla. Nuori kuuma veri...

Kunpa en kadottaisi tyystin kykyä haltioitua uusista elämyksistä. Vuosien kertyessä haltioituminen vaatii yhä pidemmän paneutumisajan ja päättäväisyyttä heittäytyä elämään kuin seikkailuun. Se vaatii lapsenmielisyyttä, jossa on vaarana leimautua kylähulluksi. Vaikka mitä silläkään on lopulta merkitystä. Ihmisten mielipiteiden arkaileminen sitoo minua liian usein tavanomaisuuteen, joka ei kuitenkaan tyydytä.

Ajelin nuorisoryhmän majapaikasta Kuplallani kotiin. Perässä roikkui muutama uuden ärhäkän auton omistaja hammasta purren - arvaan. Poljin niin paljon kuin pystyin, mutta vauhtini hyytyi ylämäissä väistämättä. Tuhatkolmesatanen boxerimoottori säklätti hädissään, mutta enempään se ei pystynyt. Jollakin suoralla nuo perässä roikkujat pyyhkäisivät ohi ja katosivat mutkan taa tuotapikaa. Ajelin kaikessa rauhassa kotiin ilman kiirettä. Kuplassani jokainen liike ja ääni tuntuu ja kuuluu. Se pitää minun luovuuttani tuoreena ja haastaa uusiin seikkailuihin.

Luovuuden värit

2006-06-14T16:40:00.001+03:00

Ukkostava yö jatkuu kuurosateisena päivänä. Kävin Kuplallani pienellä työmatkalla ja sain joltakin turistilta siitä ostotarjouksen. Kaksituhatta euroa olisin saanut heti, mutta en halua luopua tästä autoressusta vielä. Jos myyn sen joskus, pitää minun saada tilalle vähintäänkin yhtä hyväkuntoinen, mutta vaaleansininen. Keräilen värejä. Ensimmäiseni oli valkoinen Aasi, sitten oli keltainen Wanha Lady ja nyt tämä punainen Destiny. Väreillä on minulle oma sanomansa: valkoinen on puhdas ja rehellinen. Keltainen on vaaran väri. Punainen merkitsee rohkeutta ja kypsyyttä. Sininen olisi levon ja seesteisyyden väri.

Kupla on enemmän kuin auto - se on ennen kaikkea esteettinen elämys, kaunis esine. Se on herra Porschen parhaimpia luomuksia. Hän ymmärsi naiskauneutta. Muuten ei noin feminiininen esine olisi voinut syntyä. Estetiikan lisäksi Kuplassani on hauskaa se, että siihen voi mennä sisälle ja sillä voi liikkua paikasta A paikkaan B.

Nuorin tyttäreni vihaa Kuplaani. "Kunpa se räjähtäisi", hän parkaisi kerran. En usko, että se johtuu Kuplasta, vaan nuoren naisen irtautumisesta kodista. Hänen pitää hiukan uhmata äidin periaatteita ja ihanteita vastaan. Auto on hyvä sijaiskärsijä, ja olkoon. Tytär on Ranskassa ja käy siellä kuulema läpi suhdettaan äitiinsä. Viisaasti hän on ottanut hiukan etäisyyttä asioihin. Ehkä kuplakyytikin vielä joskus tulevaisuudessa kelpaa.

Luovuuden opettaja

2006-06-13T23:19:00.000+03:00

Ukkosen jäljiltä tuoksuu kesältä niin kuin se tuoksui joskus lapsuudessa. Nuorimmaisen lähdettyä kotoa talvella, minulla on ollut enemmän aikaa aistia erilaisia asioita kuten tuoksuja tässä pohjoisessa maailmassa. Aisteja avaa myös ikävä ja ahdistus. Ikävä lapsia kalvaa välillä kipeästi, mutta järki huutaa: Jippii! Kaikki kolme ovat nyt luoneet oman elämänsä ja voin olla heistä ylpeä. Näin tämän kuuluu olla. Äidin elämä on saamista ja luopumista, kasvamista ja vähenemistä.

Tuoksujen nuuhkimisen ohessa kiersin punaisen Kupla-kaunottareni pihalla. Tarkistin, olivatko "reumaläpät" varmasti olleet ukkosilman ajan kiinni. Onneksi olin ne muistanut viime ajon jälkeen sulkea. Mies jättää ne usein auki. Hän ajaa mieluiten uutta autoaan, jolle kukaan ei ole antanut nimeä, kuten Kuplalleni. Hänen uusi menopelinsä on sieluton. Tarjosin taannoin kaupan parkkipaikalla avainta kahteen saman näköiseen ennen kuin löysin oikean auton. Niitä saman näköisiä on liikaa. No, pakkasella ehkä itsekin valitsen mieluiten hänen autonsa kauppareissulle, mutta muutoin en.

Minun ei pitänyt vanheta koskaan. Nuoruuden piti kestää ja elämäntehtävän löytyä. Kupla-ressuni edustaa minulle keski-ikäisen naisen elämää. Se on pyöreä, sitkeä ja elämää nähnyt. Sillä on oikkunsa, mutta se on varma ajoneuvo paksussakin hangessa. Siinä ei puskurin klommot haittaa, rypyt kuuluvat asiaan. Sillä on oma tahto, mutta se on erittäin hyväntahtoinen ja se saa ihmiset hymyilemään. Kuplani opettaa minulle elämänviisautta ja oikeaa asennetta. Jokaisella pitäisi olla oma Kupla, eli leikkikalu arjen totisuutta torjumassa.

Luovaa hulluutta ilmassa

2006-06-13T19:03:00.000+03:00

Tätä tarinointia aloittaessani ilmassa on ukkosta. Äskeinen kolmenkymmenen asteen helle vaihtui hetkessä rajuilmaksi, joka vielä jymisee itärajan suunnalla. Luovuus, jota kiihkeästi etsin, on kai sitäkin, että osaa nähdä symboleja ja enteitä esimerkiksi luonnossa. Kuinka tuttua tuokin rajuilman synty on omassa elämässäni ja parisuhteessani vertauskuvallisesti ajateltuna: Ensin on hiostavaa, seisovaa hellettä, sitten synkät pilvet alkavat nousta, jytisee, salamoi ja lopuksi tulee vettä. Ilma raikastuu ja luonto elpyy.

Luova hulluus on paradoksi niin kuin kaikki elämässä. Asiat paljastuvat usein vastakohdikseen. Silti en halua stabiilia harmautta, jossa pettymyksen tai yllättymisen mahdollisuutta ei olisi. Näitä mahdollisuuksia minulle tarjoavat muun muassa 25-vuotinen avioliitto, maailmalle muuttaneet lapset, luova työ lehdistön ja telkun parissa, sekä suuri rakkauteni, vanha Kuplavolkkari, joka on täynnä symboliikkaa ja muistoja.

Etsin tietä luovuuteen, josta kadotin kuusi vuotta sitten ison palan. Silloin paloin loppuun kuvittajan työssäni. Nyt räpiköin arkana akvarellien ja pastellien parissa. Pieni punaiseksi väritetty paperin pala oli jo saavutus vuosi sitten. Ehkä valtaan vielä takaisin kuvat ja niiden synnyttämisen riemun - ehkä en.